torstai 11. syyskuuta 2014

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani



Sisareni,rakkaani kertoo Oatesin tyylille uskollisena jälleen erään elämänmittaisen tarinan vaikka elämä onkin tässä tapauksessa lyhyt. Nuori 19-vuotias Skyler Rampike, jonka elämä on enemmän ja vähemmän solmussa, muistelee pikkusisarensa raakaa murhaa, ja kertoo tämän tarinan. Pikkusisko Bliss, taitoluistelolupaus ja mestari jo lapsena, löytyy 7-vuotiaana talon kellarista sidottuna ja murhattuna. 9-vuotias Skyler samoin kuin molempien vanhemmat ovat myös epäiltyjen listalla. Murhasta kuitenkin tuomitaan eräs muu, paikallinen pedofiili. Skyler, joka jää sisarensa varjoon tuntee syyllisyyttä koko lapsuutensa ajan. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin, jotta sisko ei olisi kuollut? 

Skyler muistelee kirjassa noita aikoja, ja valottaa myös perheen elämää kauan ennen murhaa. Epävakaa äiti, ja etäinen isä. Äiti pyrkii saamaan Blissin urasta ja myöhemmin myös kuolemasta kaiken irti. Äiti on kunnianhimonsa sokaisema, ja haluaa elää elämäänsä Blissin kautta. 

Blissin kuoleman jälkeen Skyler hylätään laitosviidakkoon, ja lopulta sisäoppilaitokseen samalla kun isä uppoutuu työhönsä ja uuteen elämäänsä ja perheeseensä, ja äiti keskittyy hakemana mainetta ja kunniaa tyttärensä kuoleman varjolla. 

Sisareni, rakkaani on yhtäaikaa sekä murhamysteeri (tosin taisin arvata murhaajan aika aikaisin) että psykologisen tarkka kuvaus siitä, mitä voi pahimmillaan tapahtua jos vanhemmat yrittävät elää elämäänsä lastensa kautta, tai kun heitä käytetään pelinappuloina aikuisten välisissä suhteissa. 

Kirjan sanoman voisi tiisvittää vanhaan sanontaan, että ei koiraa karvoihin katsomista ja moni kakku päältä kaunis, silkkoa sisältä. Rampiken perheen kiiltävät kulissit sulkevat sisälleen synkkiä asioita. Pidin kirjasta vaikka loppuratkaisu olikin melko itsestään selvä monella tapaa koko kirjan ajan. Psykologinen puoli, ja henkilähahmojen tarkka kuvaus ovat Oatesin tavaramerkkejä, ja ne hän tekee erittäin hyvin. 

Tämä oli kolmas Oateseni, ja alkaa näyttämään siltä, että kirjailijattaresta on tulossa yksi lempikynäniekoistani.

2 kommenttia:

  1. Tämä on vaikuttava teos, ja samalla kamala. Tiukkaa kritiikkiä Oates kyllä antaa tulla, hän ei tosiaan pehmittele sanomistaan. Voisin joskus ottaa tämän uudelle kierrokselle, uusia tasoja varmaan löytyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luulen, että tämä kirja jos mikä kestäisi kyllä uudelleenlukemisenkin.

      Poista