perjantai 21. maaliskuuta 2014

John Irving: Garpin maailma


Viime aikoina olen yrittänyt ottaa tavakseni kirjoittaa kirjoista siinä järjestyksessä, kun olen ne saattanut loppuun. Ennen Garpin maailmaa olin lukenut kokonaan läpi pari ohuempaa kirjaa. Garpin maailman luin tänään loppuun, vaikka olin aloittanut sen jo helmikuun puolella, ja jo pitkän aikaa sitä ennen kuin aloitin ne ohuet kirjat.

Tiedättekö kuinka joskus todella hyvät kirjat voivat olla hyvinkin hitaasti luettavia siinä missä jostkut ahmitaan nopeasti loppuun (olen tosin ahminut joskus huonojakin kirjoja nopeasti loppuun, mutta siihen en aio mennä nyt ). Garpin maailma kuului niihin todella hyviin kirjoihin, joiden lukeminen on hieman hitaampaa. Suunnilleen kuukausi siihen meni, ja välissä tuli luettua monta kirja kannesta kanteen. Minulla kun on sellainen tapa, että luen usein montaa kirjaa yhtäaikaa.

Garpin maailma on ensimmäinen Irvingini, ja ei varmasti jää viimeiseksi. Kirja taisi jopa olla sillä to be read - listallani, jonka julkaisin täällä tämän bloginni alkuvaiheissa. Olin jo pitkään lukenut hyviä ja ylistäviä arvioita Garpin maailmasta. 

Kirja alkaa jo ennen Garpin syntymää, hänen äidistään. Jenny on rikkaan perheen tytär, joka haluaa yliopiston sijaan kouluttautua sairaanhoitajaksi. Hän ei juurikaan välitä miehistä, eikä ymmärrä himoa. Hän kuitenkin haluaa lapsen, ja onnistuu hankkiutumaan raskaaksi erään sodassa haavoittuneen miehen (en nyt keksi parempaa ja siveliäämpää sanaa tähän) siemenstä. Miehen, jonka sukunimi on Garp, ja samalla se on myös ainut asia, jota tämä enää hokee. Jenny synnyttääkin pojan, jonka nimeä T.S Garpiksi, joista etunimenä toimii pelkät kirjaimet, Garpiksi poikaa kuitenkin nimitetään. Pienen Garpin kanssa Jenny muuttaa erään sisäoppilaitoksen hoitajaksi, ja näin alkaa pikku Garpin matka maailmassa. Garpin elämää kuvataan kirjassa aina poikakoulusta, aikuisuuteen saakka, ja lopulta kuolemaan. Grap harrastaa nuorena painia mutta haluaa isona kirjailijaksi. 

Sen enempää en juonesta uskalla paljastaa, ja tuossakin oli ehkä jo liikaa. Ken tietää. Parasta antia kirjassa ovat Garpin kirjalliset tuotokset, joista pari novellia on kirjoitettu tarinoiksi tarinan sisällä. Garpin maailmassa on myös muitan mielenkiintoisia asioita, kuten esimerkiksi feminismi, joka on yksi tärkeä kirjan teema. Garpin maailma on ennen kaikkea kuitenkin kirja kirjailijoista, ja mikesi myös lukemisesta. Se on paikoitellen erittäin hauska, useimmiten tragikoominen. Kirjassa parasta on juurikin yllätyksellisyys, ja monet outoudet, joita siinä kuvataan. 

Äh, en melkein osaa sen syvällisemmin Garpin maailmaa arvioida, en sen vaatimalla tavalla. Kirja oli hieno lukuelämys, joskin hidas. Se siinä viehättävää onkin, kun se kestää pitkään,ja sitä on luettava pienissä erissä, kuin imeskelisi tikkaria. Goodreadissa arvioin Garpin maailman neljän tähden arvoiseksi, sillä vaikka kirja oli mahtava ja älyttömä hyvä, ei se kuitenkaan kuulu täydellisiin lukuelämyksiini, vaikka hyvin lähelle se niitä pääseekin.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Tanja Kaarlela: Saara



Tässä on taas kirja, jonka olen halunnut lukea pitkään. Kun sekin sattui maanantaina olemaan hyllyssä, vieläpä uutuus/ajankohtaista hyllystä, tuli sekin napattua mukaan. Tämän kirjan lukemisessa meni peräti pari päivää, mutta tänä aamuna sen sitten sain loppuun. Täytyy ihan aluksi sanoa, että tällaisia kotimaisia kirjoja lukee oikein mielellään. Aihe on mielenkiintoinen, ja kirjan koko 1920-luvulta alkava miljöö on onnistuttu vangitsemaan mahtavalla tavalla. Kirjaan pääsee sisälle, sen maailmasta tulee oma maailmaa, päähenkilä Saaran vaikeuksista tulee omia vaikeuksia. On kuin itse olisi kuulemassa ja näkemässä kaiken. Haistamassa kevään maatilalla, ottamassa vastaan äidin selkäsaunat, ja kuulemassa puheet synnistä,ja saatanasta. Seuraavassa hetkessä olet niittämässä heinää pellolla, tai lypsämässä lehmiä karjamajalla, ja haaveilemassa.

Saara kertoo perheestä, ja etenkin Saarasta, joka kasvaa maalaistalossa äitinsä hyljeksimänä. Äiti on mielenterveydeltään häilyvä, ja lestadiolainen herätys on vaikuttanut tämän maailmankuvaan erittäin paljon. Saaran äiti on kiivas uskovainen, joka saarnaa Saaralle kadotuksesta ja synnistä. Isä on etäinen. Onneksi Saaralla on Iida-piika, joka hänet miltei kasvattaakin, ja Aukusti-setä, jonkal uota Saara saa kaipaamaan turvaa ja huomiota. Tärkeä on myös Saaran pikkusisko Esteri, jonka kanssa leikitään, ja nauretaan yhdessä, tehdään rinta rinnan töitä. Saara kasvaa isommaksi, ja tuntee itsensä vieraaksi. Hän kuulee ääniä päässään, jotka kertovat hänen tekevän syntiä. Asiaa ei paranna äidin etäisyys, ja Saaran tuomitseminen. Herkkä Saara on perinyt äitinsä herkän mielen, ja mielenterveysongelmat, eikä kukaan tahdo ymmärtää. Asiat pahenevat kun Aukustikin lähtee pois, kun hänen oma menneisyytensä ottaa hänet kiinni. Tulee sota, ja sodan jälkeen Saaran tauti vain syvenee, enää Esteri on Saaran ymmärtäjä. 

Kirjassa kerrotaan miltei kokonainen elämänkaari Saaran lapsuudesta keski-ikään. Vaikka lestadiolaisuudella ja syvällä uskonnollisuudella on iso osa tarinassa, kertoo sen enemmänkin nuoren tytön kasvutarinaa, ja sen miten monen syyn ja tapahtuman sekä perimän takia nuoren herkän naisen mieli järkkyy. Samalla kirjassa on ihanaa ajankuvaa 1920- ja 1930-lukujen elämästä, aina vuosiin sodan jälkiin. Maalaiselämä toiveineen ja vaikeuksineen värittyy erittäin elävästi lukijan eteen. 

Tarina onnistuu koskettamaan, ja ihastuttamaan yhtä aikaa. Ja tulipa lopussa pari kyyneltäkin vuodatettua. Tämäkin on yksi koskettavimmista ja parhaimmista lukuelämyksistä tänä vuonna. Goodreadsissa annoin tälle peräti viisi tähteä.

Emma Donoghue: Huone





Olin lukenut monista blogeista aika ihailevia postauksia tästä kirjasta, joten kun näin sen maanantaina palautettujen kirjojen hyllyssä kirjastossa, oli se pakko lainata vaikka tarkoitus oli vain palauttaa luettuja kirjoja, ja yrittää olla haalimatta lisää (loppujen lopuksi lainasin 4 kirjaa, tämä mukaanluettuna). Huone osoittautui hyväksi valinnaksi, ja melkoisen nopeasti sen luinkin. Tein taas oman lukuennätyksen, kun pääsin kirjan loppuun jo maanantai-illan aikana, vaikka aloittelin sen lukemisen joskus kuudelta, ja välissä tuli käytyä kaupassakin ja pelattua Simsiä. Kirja veti mukanaan, eikä sitä malttanut laskea käsistään ennen kuin se oli luettu kannesta kanteen. Myöhäänhän tuo nukkumaan meno silloin sitten meni.

Emma Donoghuen huone oli siis sanansa mittainen kirja, ja täytti mielestäni suuret odotukseni aika hyvin. Kirja kertoo Jack-nimisestä 5-vuotiaasta pojasta, joka asuu äitinsä kanssa yhdessä huoneessa ainoana huvitteenaan televisio ja muutama hassu kirja. Elämä on kuitenkin yleensä melko hauskaa, koska Jackilla ja äidillä on paljon yhteisiä leikkejä, ja he tekevät päivän aikana vaikka mitä. Iltaisin Jack kuitenkin joutuu menemään nukkumaan komeroon, sillä Vanha Kehno vierailee äidin luona iltaisin, eikä äiti halua tämän näkevän Jackia. Joskus Jack on hereillä vielä silloin kun Vanha Kehno tulee, ja hän laskee sängyn narahdukset. Päivisin äiti ei halua puhua Vanhasta Kehnosta, ja usein Jack miettii onko tuo Vanha Kehno todella olemassa. Huoneen ulkopuolella Jack ajattelee olevan Ulkoavaruus, ja television ihmiset ovat mielikuvitsta. Huone on ainoa maailma, jonka Jack tuntee. Päivät kuluvat huoneessa, mutta voiko kaikki pysyä ikuisesti ennallaan?

Huone on koskettava tarina, joka kerrotaan kokonaan jackin näkökulmasta. Donoghue on mielestäni osannut asuta pienen lapsen saappaisiin melko hyvin, ja Jack minäkertojana on uskottava. Tarina on samalla järkyttävä, mutta kuitenkin perusolemukseltaan postiivinen, ja toiveikas. Jack ei vaikeasta elämänalustaan huolimatta vaivu epätoivoon, vaan hänen lapsenmielensä säilyy. Kun ei tiedä paremmasta, niin ei sitä osaa kaivatkaan. Lopulta uuteen tottuminen vie aikaa ja vaivaa.

En oikein muuta osaa tästä kirjasta sanoa, kuin että sen lukeminen kannattaa ehdottomasti. Se vetää lukijan maailmaansa täysin mukanaan. Se herättää monia tunteita. Epäuskoa, surua mutta myös iloa ja toivoa paremmasta.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Muumikirjat ja minä - haaste



Sain muumikirjahaasteen rosalesilta , ja teen sen erittäin mielelläni. Alunperin haaste on lähtenyt liikkeelle Obuskolosta. ( tässä postauuksessa esiintyvät kuvat ovat omiani)

Haasteen säännöt:- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi. - Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
 - Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.




Ensikosketukseni muumeihin oli piirrossarjasta, joka on varmasti kaikille tuttu. Se animehenkinen piirretty, jota iso-veljeni nauhoitti minulle telkkarista. Se, jonka jaksot on tullut katsottua satoja kertoja. Pienenä minulla oli myös muumihahmoja, aivan pikkuruisia. Kirjoihin en valitettavasti  vielä pienenä päässyt tutustumaan.

Ensimmäisen muumikirjani sain pokkariversiona 20-vuotis lahjan osana eräästä ystävältäni. Se oli muumipeikko ja taikatalvi. Eli luin ensimmäisen muumikirjani vasta parikymppisenä, ja ihastuin. Sittenmmin olemme saaneet talouteemme lahjaksi monta ihanaa muumimukia. Lempparini Nipsu pikkukisun kanssa on tämän postauksen kuvassa. Lisäksi minulla on muutama muumipurkki, ja kirpparilta löytynyt muumipeikko pehmo.

Viimeisen parin vuoden aikana olen lukenut kirjat Muumilaakson Marraskuu ja Muumipapan Urotyöt :) Niistä olen postannutkin tässä ja tässä. Molemmat olivat aivan mahtavia kirjoja, joskin molemmat eri syistä. Muumilaakson Marraskuu on ihana kirja, koska olen syysihminen. Lisäksi siinä esiintyvä muumien esi-isä on erittäin sympaattinen hahmo, samoin kun se pieni hahmo, joka tykkää lukea, ja odottelee innoissaan muumimammaa kotiin. Muumipapan Urotyöt on hauska, koska piirretyssä lempijaksojani olivat juuri ne, mitkä tähän kirjaan perustuivat, ja kertoivat muumipapan nuoruudesta. Vielä parempaa näistä muumipapan urotöistä oli päästä lukemaan, sillä kirjana ne olivat vieläkin mahtavampia.

Viime talvena lainasin myös eräältä kaveriltani muumisarjakuvia, jotka nekin olivat hauskoja, vaikkakin kirjoihin verrattuina erittäin aikuismaisia. Niitäkin haluan lukea joskus lisää.

Vaikka olen löytänyt muumikirjojen ilot vasta näin aikuisiällä, olen rakastunut niihin päätäpahkaa. Ne sopivat myös aikuisille, ja ovat täynnä ihanaa filosofiaa ja valloittavia hahmoja. Ehdottomasti tulen lukemaan muutkin muumikirjat jossain vaiheessa, ja jos ikinä saan lapsia, tullaan nämä muumikirjat lukemaan heillekin. Elämä olisi paljon köyhempää ilman iki-ihania muumeja. Olen muumi-fani henkeen ja vereen, ja tulen aina olemaan ;)

Tämä haaste on ilmeisesti kiertänyt aika paljon, joten en uskalla haastaa ketään erikseen. Tämän saa toki tehdä kuka vain, jota ei ole haastettu, mutta joka haluaa palavasti vastata haasteeseen ;)

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Stephen King: Ihmissuden vuosi


Viikonlopun lukusadon viimeinen kirja tällä erää postauksen alla. Tuli luettua jälleen Kingi. Tämä tässä on Kingin pienoisromaani(ko?) Ihmissuden vuosi, jossa minua kiehtoi ennen kaikkea hieno kuvitus. Kirja on kyllä muutenkin hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Avaa uusia puolia Kingistä. Aivan kuin kauniisti kuvitettua ja kirjoittettua kalenteria olisi lukenut.

Tässäkin teoksessa on jälleen tapahtumapaikkan pikkukaupunki. Tällä kertaa kaupunkia riivaa jokin myyttinen peto. Karvainen kalmanhenkin vierailee aina täydenkuun aikaan, kerran kuussa ja kylvää jälkeensä tuhoa. Lopulta kaupunki pääsee pinteestä erään pyörätuolissa istuvan pojan ansiosta. Mitä tapahtuu? Lukekaa itse :D

Ihmissuden vuosi ei, toisin kuin Cujo, ole yhtään ahdistava. Se on paikoitellen aika humoristinen. Berni Wrightsonin kuvitus sopii kirjaan kuin nakki munakkaaseen, eli melkoisen hyvin. ;)




Hieno tarina, tykkään! Nuff´ said ;)

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin



Perjantain ja lauantaiaamun lukumaratonin jälkeen en ollut ilmeisestikään saanut tarpeekseni lukemisesta, (hieman oli etova olokin niin en muutakaan jaksanut tehdä) joten jatkoin melko lailla suoraan luku-urakkaani Terhi Rannelan nuorten kirjalla Taivaan tuuliin. Eikä ollut muuten mikään helppo tai kepeä nuortenkirja mutta hyvä kylläkin, todella hyvä. Laittoi ajattelemaan.

Taivaan tuuliin kertoo Aurasta, joka menettää äitnsä auto-onnettomuudessa. Isä ei tahdo aluksi toeta normaaliin elämään, ja teinitytön kasvattaminen yksin tuottaa ongelmia. Aurasta tulee yksinäinen. Kaiken kukkuraksi isä päättää muuttaa keskustaan, ja Aura outuu uuteen kouluun, josta ei ystäviä löydy, vaan Aurasta tulee kiusattu. Lohtua hän saa kirjoista. Auran äiti on ennen kuolemaansa tutkinut saksalaista terrosisti Ulriche Meinhofia. Tästä tulee Auran "henkinen" äiti ja yläkoulusta lähtien Aura pukeutuu pelkkään mustaan, ja lukeaa kaiken Ulrichesta, sekä tekee esitelmiä. Lukiossa, abivuotenaan Aura tapaa Henrin, narsistisen miehen, joka manipuloi Auraa taitavasti ja ottaa tehtäväkseen muuttaa Auran terroristiksi. Yhdessä he alkava suunnitella iskua Auran entiseen ala-asteeseen, sinne missä Auraa aikoinaan kiusattiin.

Tarina on vahva, ja järkyttävä. Se saa miettimään. Ihmettelen etenkin opettajien suhtatumista Auraan. He tajuavat kyllä, että jokin ei ole aivan kohdillaan Aurassa mutta tyytyvät vain keskustelun sijasta kehoittamaan Auraa tekemään esseitä Ulrichesta tai muuten terroriseja ihannoivista ajatuksistaa. Yläkoulussa Aura on jo osoittanut outoa kiintymistä opettajaansa Hetaan, joka opettaa historiaa- ja yhteiskuntaoppia. Sen sijaan, että opettaja tarttuisi ongelmaan, ja yrittäisi itse puhua Auralle, tai edes ottaa tämän kotiin yhteyttä, tämä laittaa kurattorin asialle. Kurattori kehottaa Auraa vain vähentämään Hetalle soittelua, ja tämän ahdistelua. Eikä kukaan taaskaan paneudu Auran ongelmiin tai yksinäisyyteen millään tavalla. Kirja antaa siinä mielessäni itsellenikin tulevaan ammattiini liittyviä neuvoja; mitä missään nimessä ei kannata opettajan tehdä.

Aura on hahmona yksinäinen tyttö, jonka elämässä ei ole kunnon suhdetta oikein keheenkään. Pakkomielle Ulriche Meinhofista tekee Aurasta helposti manipuloitavan, ja Henri saa pahimmat puolet Aurasta esiin. Ennaltaehkäisy on asia, jota kirja huutaa. Monessakin kohtaa oikeat valinnat Auran elämässä olevien aikuisten toimissa olisivat voineet kääntää tytön kehityksen aivan toiseen suuntaan. 

Mielestäni Taivaan tuuliin on kirja, jonka jokaisen kasvatuksen ammattilaisen, ja nuorten kanssa työtään tekevien tulisi lukea. Samalla se olisi hyvää lukemistoa myös jokaiselle teinille, koska se antaa pajon ajattelemisen aihetta myös kiusaamiseen liittyen. Kirja on kyllä ainakin tähän mennessä yksi vaikuttamvimmista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut.

Kerstin Gier: Rubiininpuna



Ihanaa. Kevyttä. Taianomaista. Sitä kaikkea oli Rubiininpuna minulle. Asiaan tosin saattaa vaikuttaa se, että luin tämän ahdistavan Cujon jälkeen. Se ei tietenkään poista sitä lukukokemuksen tunnetta mikä Rubiininpunasta jäi. Kirja oli hyvä, todella hyvä.

Rubiininpuna on kai maagista realismia. Ympäröivä maailma on tavallinen, päähenkilö ja hänen sukunsa ei. Gwendolyn on 16-vuotias tyttö jonka suvussa kulkee aikamatkustugeeni. Gwendolynin serkkua Charlottea on koko tämän elämän ajan valmisteltu aikamatkaajaksi, ja hänen ympärillään on hössötetty. Mitä tapahtuu kun käykin ilmi, että oikeasti geeniä kantaa Gwendolyn? Aivan valmistautumattomana tyttöparka siirtyy menneisyyteen, ja tavallisesta teinielämästä tuleekin epätavallista. Suvun geenitaipumuksia vahtii omituinen salaseura, jonka jäsenet ovat miehiä. Gwnedolyn lähetetään erään toisen aikamatkaajan kanssa tapaamaan kreiviä, josta kaikki on lähtenyt liikkeelle. Menneisyydessä, kuten ei  nykyiseyydessäkään, voi kuitenkaan luottaa keheenkään. Liekö kreivillä siis pahat mielessä.

Kirjassa tapahtumiin mennään aika nopeasti mutta samalla onnistutaan kuvailemaan miljöötä ja maailmaa ihan mukavasti. Trilologianhan tämäkin kirja aloittaa, joten Rubininpuna petaa aikapaljon tulevia tapahtumia. Luulenma. Kyllä ehdottomasti tartun seuraavaankin osaan jossain vaiheessa, joka näkyi kirjastostamme jopa olevan. 

Aikamatkustus on aina kiva aihe kirjoissa. Tykkään todella <3

Stephen King: Cujo




Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Cujo on ahdistavin kirja, jonka olen Kingiltä lukenut (tähän mennessä). Se on niin todentuntuinen, ja yliluonnollista efektiä siinä ei ole paljoa, tai juuri yhtään. Takansi antoi tosin ainakin tässä minun lukemassani painoksessa aivan eri kuvan koko kirjasta, sillä se väitti että iso ystävällinen koira vapauttaa kaninmentävästä kolosta ikiaikaisen pedon, keltä kukaan ei ole turvassa. Siis onko nyt kirjankansi-teksin tekijä edes lukenut koko Cujoa..

Jälleen kerran tässäkin kirjassa tapahtumpaikkana on pikkukaupunki. Eräänä päivänä erään perheen koira, sympaattinen berhandilainen, Cujo, jahtaa jänistä ja työntää kuonon tämän perässä kallionkoloon. Kallionkoloon, jossa asustaa lepakkolauma. Jokin lepakoista puree koiraparkaa nenään, ja se on oleva alku kirjan koko kauheudelle. Sillä Cujon tarttuu vesikauhu.

Suurimmat kyyneleet kirjassa tirautinkin Cujo-paran puolesta. Taudin aiheuttama rappaeutuminen on kuvattu niin taitavasti. Ei se haluaisi satuttaa POIKAA joka on olut sille rakas. Ja halusta huolimatta sen sairauden sumentama pää jotenkin vielä pystyy estämään itseään sinä aamuna, kun poika ja Cujo kohtaavat. Siinä kohtaa tämä tyttö itki, itki koiran kärsimyksen takia. Julma Stephen King, kun koirasta pedon teki.

Cujo on tunnelmaltaan todella, todella ahdistava. Ainakin se herättää siis tunteita. En edelleenkään paljoa kauhistellut muutama uhria, jonka kurkut Cujo repii auki. Heidän kuolemansa ei hirveästi surua aiheuta. Erään äidin, ja hänen 4-vuotiaan Tad-pojan autossa kokemat kauhunhetket ja niiden seuaukset taas olivat ahdistavia, ha tunteita herättäviä. Suruakin jopa, mutta ei niin vahvasti kuin Cujon kohtalo. Mitä se sitten kertoo minusta ihmisenä, että itken vesikauhuista koiraa mutta en sen uhreja..

Muuten kirja aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Se on koskettav tarina mutta ahdistavuus oli hieman liikaa minulle, joka en yleensä herkästi ahdistu. Näin jopa kirjan lukemisen jälkeen pahoja unia, mitä minulle tapahtuu todella harvoin. Eräs asia, joka Cujossa kiinnitti huomiota oli eräs kohta, joka saa miettimään,että onkohan Kingillä kenties vaikea isäsuhde. Koska aivan kuin Hohdossakin, tässäkin on yksi kohta, jossa poika miettii suhdetta isäänsä. Että vaikka isän teoista ja käyttäytymisestä ei voi tykätä tai pitää, niin silti jokin biologinen vaisto saa pojan rakastamaan isäänsä, eikä sitä rakkauttaa saa millään pois teki se isä sitten mitä tahansa.

Täytyy tunnustaa vielä lopuksi että muutamia sivuja tuli hypättyä yli lukematta. Niissä käsiteltiin erään mieshahmon työmatkaa, ja neuvotteluja mainoskampanjassa. Ne kohdat eivät kiinnostaneet yhtään, enkä oikein tajunnut mitä itua niissä oli tarinan kannalta.

Cujo oli siis kaiken kaikkiaan koskettava mutta hyvin ahdistava. Olen kuitenkin hyvilläni että luin sen, vaikka Kingin parhaimmistoon en sitä laskisikaan.

(Kirja kuuluu Roryn lukulistaan.)

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja



Ensikosketukseni Kazuo Ishiguron kirjailinjanlahjoihin oli tämä novellikokoelma, jossa jokaisen novellin päähenkilö/päähenkilöt ovat muusikkoja. Jokainen tarina on hieman absurdi mutta samalla kuitenkin niin tavallisen elämän makuinen. Melkein kaikki saivat minut ihan hörähtelemään ääneen, etenkin toisikisiviimeinen, kirjan niminovelli Yösoittoja,  jossa iloiteltiin muun muassa työntämällä eräs palkinto kalkkunpaistin sisään ;) No, iloiteltiin ja iloiteltiin, koska tarina on samalla myös traaginen.

Mennäänpä kuitenkin takaisin alkuun. Ensimmäinen kirjan novelleista kertoo nuoresta katumuusikosta, joka tapaa lapsuudenidolinsa Tony Gardnerin aivan sattumalta. HÄn uskaltautuu keskustelemaan Idolinsa kanssa, ja tämä palkkaa katusoittajan säestämään itseään mennessään laulamaan serenadia vaimolleen, Lindy Garnerille. (joka seikkailee muuten novellissa Yösoittoja). Tässä tarinassa, jonka nimeä en muista, on jotain hyvin surullista. Kahden ihmisen elämänvalinnat tuntuvat olevan kiinni hyvin pinnallisista syistä.

Kirjan toinen novelli on ehdoton suosikkini. Siinä päähenkilö matkaa opiskeluaikaisten toveriensa luo kyläilemään. Pariskunnan, jonka naisosapuoleen hän on itse (kai) ollut rakastunut. Perillä odottaakin yllärys, kun pariskunnan mies on menossa työmatkalle. Hän haluaa, että vieraileva kaveriparka auttaisi aviokriisissa; olemalla vaimoa ärsyttävä itsensä, jotta aviomies näyttäisi tämän silmissä paremmalta. Suurin osa tarinasta kuluu niin, että päähenkilö on yksin pariskunnan kotona, ja tulee lukeneeksi vahingossa vaimohenkilön muistikirjaa, ja onnistuu vahingossa repimään siitä sivun irti. Soitto aviomiehelle antaa neuvon: pistä paikat paskaksi (ei lue kirjassa, oma tiivistelmä), ja kesken tämän vaimo tulee kotiin...

Kolmannessa novellissa muusikko menee maalle, ja työskentelee perheensä lomahotellissa ja tulee tutustuneeksi erääseen turistipariskuntaan. Tämä novelli oli ihan ok, ei hirveästi tunteita herättänyt. 

Neljäs on tosiaan se Yösoittoja, tämä on mielestäni toisiksi paras novelli, jossa eronnut saksofonisti menee ex-vaimon rakastajan kustantamana kauneusleikkaukseen ja on juuri toipumassa siitä hostellissa. Siellä hän tapaa Lindy Gardnerin, toisen toipilaan, ja yhdessä he tekevät yöllisen seikkailun, johon se alussa mainitsemani kalkkunaepisodi liittyy.

Yösoittoja on mielenkiintoinen ja hyvä novellikokoelma. Se ei siis missään nimessä ole huono. Itse en sitä kuitenkaan laittaisi lempikirjojeni hyllyyn, vaikka enimmäkseen siitä pidnkin. Ishiguroa kokoelma kyllä houkuttelee lukemaan lisää. Saa nähdä toteutuuko tämä aie milloin, missä ja miten. Novellien en-niin-suurkuluttajana tämä toimi myös hyvin ennakkoluulojani vastaan. Novellitkin voivat olla hyviä.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Lauren Oliver: Requiem - Rakkaus palaa




Toissapäivänä, vai kenties eilen, sain luettua loppuun Lauren Oliveri trilogian, jossa tulevaisuuden Yhdysvallat on luokitellut rakkauden sairaudeksi. Edellinen kirja oli johtanut Lenan kapinallisten joukkoihin, paiskannut hänelle uuden rakkauden, ja lopussa yllättäny tuomalla menneisyyden hyvin konkreettisesti Lenan elämään. 

Rakkays Palaa- osassa Lenan sydän kamppailee valintojen parissa, ja palaa muistelemaan menneisyyttä. Samaan aikaan kapinallisen "invalidien" ja parannettujen yhteiskunnan "zombimaan" maailmat ovat törmäämässä hyvin konkreettisesti. Kapinalliset joutuvat pakoilemaan "zombimaan" lähettämiä partioita, ja suunnittelevat samaan aikaan suurta iskua Portlandiin, sinne mistä Lena on lähtöisin.

Samaan aikaan kirjaa kerrotaan myös Lenan entisen parhaan ystävän Hanan näkökulmasta, joka on parannettu ja menossa naimisiin Portlandin pormestarin kanssa. Kaikki ei Hanan kohdallakaan ole aivan sitä miltä näyttää. Sulhasestakin paljastuu hyvin huolestattuvia piirteitä.

Lopulta nämä kaksi maailmaa, Lenan ja Hanan, törmäävät eikä mikään ole niin kuin ennen. Sopivan kryptisesti selitettyä juonenkuvausta vai mitä? ;)

Requiem - Rakkaus palaa on ehdottomasti lempikirjani koko trilogiasta. On hyvin mielenkiintoista kuulla toistakin näkökulmaa kuin Lenan, ja kok trilogian loppu on saatu mielestäni oikein mainiosti kasaan. Tietenkin loppu antaa lukijalle arvailun varaa, ja jää hieman avonaiseksi. Mikä on mielestäni hyvin ilahduttavaa. En kuvitellutkaan, että kirjan koko maailma muuttuisi trilogian lopuksi kuin taikaiskusta normaaliksi, ja kaikki rakastaisivat toisiaan ja tanssisivat niityillä. E-hei..ja se on aivan mahtavan hyvä, koska nyt kirja jätti jälkeensä kutkuttavan hyvänolon tunteen ja omalle mielikuvitukselle tilaa. Eli loppu ei ollut liian naaivi ja höttöinen, kuten alunperin pelkäsin sen olevan. Tämän perusteella voin viimein sanoa varmasti, että tämä lukemani trilogia oli oikein hyvä. Ei ehkä yllä aivan top-kärkeen lukemistani kirjoista ikinä mutta oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Me likes ;) Mitäs te muut trilogian lukeneet olette mieltä?

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Perjantai-illan minilukumaraton


Tämä kirjahullu kävi taas lainaamassa kasan kirjoja kirjastosta jo entisestään pitkän lukupinon lisukkeeksi. Siitäpä sainkin oivan idean perjantai-illan minilukumaratoniin! Aloitan lukemisen tuossa puoliseitsemältä ja maratonin aika olkoon määritelty tuonne huomiseen puoleenpäivään asti, elikkäs 17 ja 1/2 tunnin minimaraton suunnilleen tiedossa. Siihen aikaan tosin sisältyy kaikkea muutakin kuten esim. nukkuminen ja syöminen :D Vaan katsotaan miten käy. Yritän aina välillä päivitellä tähän postaukseen maratonin aikana sitä mukaa, kun saan luettua ;)

Kirjapinoni tähän tarkoitukseen on seuraavassa kuvassa. Saatan tosin ottaa omasta hyllystäkin kirjoja, tai muualta täältä ajelehtimasta. Pääasiassa yritän kuitenkin keskittyä kuvassa oleviin kirjoihin. Saa nähdä montako kokonaista saan luettua, ja paljonko tekee yhteenlaskettua sivumäärä. ;)



Pino ylhäältä alaspäin:

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Kirstin Gier: Rubiininpuna
Stephen King: Yksinäien Sormi: Painajaisia ja unikuvia 1
Stephen King: Ihmissuden vuosi
Stephen King: Cujo
Justin Richards: Doctor Who: Tikittävä painajainen
Terhi Rannela: Taivaan tuuliin
Vladimir Nabokov: Lolita

Klo 20:24

Ensimmäinen kirja luettua. Pinosta valikoitui Terhi Rannelan nuortenkirja Scarlettin puvussa. Ihan hauska ja viihdyttävä kirja. Viivi on lukiolainen, joka on hulluna Vivien Leighiin ja Tuulen viemää elokuvaan. Vanhojentanssit on tulossa, ja blogia kirjoittava Viivi miettii millaisen puvun tekisi. Yksi on varmaa, sen on oltava samantyylinen kuin Tuulen Viemään Scarlettilla. Ongelmia tuleekin vanhojentassiparin saamisesta. On-off poikkis on mennyt kesällä kihloihin toisen kanssa. Pelastukseksi tulee salaperäinen Reko moottoripyötällään ja puhua pohojosen murretta. Ihan kivaa nuorten hömppää, ja tulipa omat vanhojentanssit mieleen.

Seuraavaksi taidan lukea Kingin Cujoa vastapainoksi. Jänniä hetkiä siis luvassa ;)

Luettuja kirjoja: 1
Sivujen määrä: 207

Klo 22:13

Cujo edelleen kesken. En olekaan niin nopea lukija, kun luulin. Tarina tuntuu ainakin vielä pitävän otteessaan, tosin ei yhtä intensiivisesti kuin esimerkiksi Hohto. Olen nyt sivulla 89. Tällä hetkellä säälin Cujoa, se on sairastumassa. Saa nähdä alkaako tunteeni Cujoa kohtaan lopulta muuttua...nyt jatkamaan!

Klo 2:06

Cujo viimein luettuna loppuun. Se oli ihan hyvä kirja, vain aika surullinen. Nyt menen pikasuihkuun, ja sitten sänkyyn aloittelemaan Rubininpunaa. Huomenna laitan herätyskellon ehkåä yhdeksäksi tai kymmeneksi, niin ehdin vielä lukea hieman ennen maratonini aikarajan umpeutumista. Hyvää yötä kaikille, ja huomenna vielä loppukirjoittelut ;)

Kirjoja luettu: 2
Sivuja yhteensä: 581


Lauantain puolella klo 12:25

Hm..sain Rubiininpunan luettua tuossa 12:20 eli kaksikymmentäminuuttia yli aikamääreeni. Lasken kuitenkin saaneeni kirjan luettua maratonin aikana. parikymmentä minuuttia sinne tai tänne ;) Olkoon kokonaisaika siis hieman vahaa 18 tuntia! En voi olla ajattelematta, että olisin saanut luettua paljon enemmän, jos oisin eilen Cujon sijaan lukenut vaikkapa tätä Rubiininpunaa. Cujo oli senverran ahdistava, ja joissain luvuissa tylsä (hemmetin mainostoimistojutut..mitä virkaa niillä lie ollut) että sen lukeminen oli hitaampaa. Rubiininpuna taas oli mielenkiintoista luettavaa, ja sopivan kevyttä, olematta aivan höttöä. Tarina aivan imaisi mukaansa.

Gwendolyn kuuluu sukuun, jossa kulkee aikamatkustjien sukulinja. Hänen serkkuaan Charlottea on pienestä pitäen valmennettu aikamatkustuksen saloihin, sillä hänen on laskettu olevan seuraava geenin kantaja. Joten yllätys on suuri, kun Gwendolyn yhtäkkiä huomaa olevansa kiskoutunut menneeseen aikaan. Suvullakin on vaikeuksia hyväksyä sitä aluksi. Tarinan edetessä Gwendolynillekin selviää paljon asioita, jotka hämmästyttävät. Kehen lopulta voi luottaa? Ja mikä on tarkoitus koko aikamatkalinjaston takana, ja mitä tapahtuu kun kaikkien aikamatkaajien verta on syöttetty omituiseen laitteeseen ja kehä sulkeutuu..ja miksi eräät tahot haluavat estää kehän sulkeutumisen hinnalla millä hyvnsä? Kysymyksiä kyysmyksiä..johon toivottavasti saadaan vastauksia trilogian seuraavissa osissa. ;)


Luettuja kirjoja: 3
Sivuja yhteensä: 925


Yhteenveto ajatuksista minimaratonin jälkeen:

Minimaraton alkoi mukavasti, ja ensimmäinen kirja tuli luettua nopeasti. Cujossa tahti hiipui tarinan ahdistavuuden takia (kirjasta tulossa oma postauksesa myöhemmin.) , joten kallistuisin sille puolelle, ettei se ehkä ollut paras mahdollinen valinta maratonkirjaksi. Etenkin kun sen takia näin ahdistavia unia nukkuessani. Mikä on aika outoa, koska harvoin Kinginkään kirjat vaikuttavat minuun sillä tavalla. Cujo oli ehkä liian todentuntuinen..

Rubiininpuna oli ehdottomasti paras elämys maratonilla. Mielenkiintoinen tarina, eikä yhtään liiän hidaslukuinen tai vaikeaselkoinen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että sitä luin aamupäivällä :D Seuraavan kerran pidän maratonin ehkä aivan toisella tavalla, ja ainakin aloitan jo ennen iltaa.

Kokemus oli ensimmäiseksi lukumaratoniksi kuitenkin aika hyvä. Varmasti harrastan tätä joskus uudestaan, tosin mietin kirjavalintoja hieman enemmän ;)

Cujosta ja Rubiininpunaisesta kirjoitan vielä erikseen postaukset jossain vaiheessa. Scarlettin Puvussa - kirjasta minulla ei ole enempää sanottavaa. Se oli sopivan kevyt aloituskirja, ja mukava välipala joka onnistui pari kertaa naurattamaan.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen




Tohtori Unen ja Hohdon lukemisen jälkeen minulle iski suunnatun himo lukea Kingiä lisää, ja lisää. Joten painelin maanantaina kirjastoon lainaaman kirjoja, vaikka kirjapinoni oli jo muutenkin täysi. En vaan voinut mitää, lisää Kingiä oli saatava. Silloin tarttui mukaani parin Musta Torni-sarjan kirjan seuraksi myös Kingin novellikokoelma Auringonlaskun jälkeen.

Heti alkuun on kerrottava, mitkä novelleista olivat mielestäni parhaita koko kokoelmassa. No, voin antaa TOP3sen heti kättelyssä. 

1. Piru kissaksi
2. N
3. Kuntopyörä

Piru kissaksi novellissa palkkamurhaaja saa erikoisen tehtävän. Murhata kissan. Mutta kumpi voittaa, ja saa pitää kaikki elämänsä, se selviää vain lukemalla. ;) 

N taas kertoo tarinan psykiatrista ja hänen pakko-oireist akärsivästä potilaastaan. Mutta mitä tapahuu kun potilas tekee itsemurhan, ja psykiatri menee erääseen paikkaan, josta potilas N on kertonut karmivia harhakuvitelmiaan? Vai ovatko ne edes harhakuvitelmia? No, sen saa kukin lukea jälleen kerran aivan itse. 

Kuntopyörä taas kertoo Richard Skifts alkaa kohentaa kuntoaan kuntopyörän avulla, ja keksii idelleen tavan tehdä kuntopyöräilystä hauskempaa. Mitäs siitä sitten seuraa? No, arvaatte varmana mitä vastaan. Jälleen kerran, sen saatte lukea itse. ;) Enkö olekin ärsyttävä? :D

Piru kissaksi houkutteli, ja valloitti minut juonellaan, jossa paha saa palkkansa. N taas oli hieno kauhukertomus, jossa pakkomielteinen oireilu saa enemmän merkitystä taakseen. Kuntopyörässä taas pidin päähenkilöstä, ja huumorimaisesta otteessta. Kaikki oikein kelpo tarinoita siis.

Tietenkin kokoelmassa on myös kymmenen muuta novellia, joista kaikista en jaksa kirjoittaa. Muutama niistä eivät liikuttaneet minua suuntaan tai toiseen, kuten esimerkiksi Harveyn Uni, mikä oli yksinkertaisesti vain todella tylsä tarina. Heidän jättämänsä tavarat, oli ihan kaunis tarina mutta kaipaamaani värisyttävää kauhua tai jännitystä siinä ei ollut. 

Ihan ok novelleja taas olivat Piparkakkutyttö, joka oli perinteinen takaa-ajo tarina, sekä kirjan viimeinen novelle Todella tiukka paikka, joka oli aika ällöttävä mutta silti mielenkiintoinen tarina, jossa tiukka paikka liittyy erittäin tiiviisti siirrettävään paskahuussiin.

Kaiken kaikkiaan Auringonlaskun jälkeen sisälsi enimmäkseen keskinkertaisen hyviä novelleja. Ainoastaan Top3 osui sydämeeni täydellisesti. Yhtään todella huonoa novellia kokoelmassa ei ollut, kaikissa oli jotain mielenkiintoista. No, paitsi siinä Harveyn Unessa. 

Itse henkilökohtaiseti pidin enemmän helmikuussa lukemastani Kingin kokoelmasta Pimeä yö, tähdetön taivas , jossa tarinoita oli vähemmän, mutta ne olivat pidempiä ja parempia. Nämä nyt tosin ovat mielipideasioita, kuten moni varmasti myöntää. 

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

.

Kellopelikuningas jatkaa Gigin ja Henryn tarinaa, joka alkoi kirjassa Kerjäläisprinsessa. Edellisen kirjan seikkailujen jälkeen Gigi perheineen on jälleen Kelloburgin kaupugissa Vihreällä Saarella. Jotain on kuitenkin muuttunut kun Gigin perhe on paljastunut Umbrovian maanpaossa oleviksi kuninkaallisiksi. Perhe on muuttanut kauåungin Alhaistosta Rahastoon, ja kaupungin johtaja tukee perhettä rahallisesesti, ja rahoittaa Gigin isän huimia keksintöjä. Gigin paras ystävä Henry taas asuu edelleen Alhaistossa mutta vierailiee perheen luona, jossa Gigin sisko Ellina opettaa Henryä lukemaan. Sillä hän haluaa lehtimieheksi. Gigi joutuu kamppailemaan kivuliaiden muistojen kanssa. Samalla hän joutuu totuttelmaan aateliston elämään, kun ennen hän on saanut olla vapaasti lapsi ilman velvollisuuksia. Kun outo uskonliike alkaa julistaa sokean Odinin sanomaa, ja puhumaan uusi keksintöjä, ihmissusia ja Gigin perhettä vastaan, elämä muuttuu jälleen huolestuttavammaksi. Gigi ja Henry tapaavat maan alla asuvan ja liikkuvan lapsijoukon, jonka avulla he aikovat ottaa selvää siitä, mitä uskonkiihkoilijat aikovat. Samaan aikaan Gigin isä rakentaa ilmalaiva Titania. Gigi saa myös kuulla tarinan susisen kuningattaresta perhettä suojelevalta ihmissusui Mussovitsilta.

Kellopelikuninagas n rauhallisempia, ja hieman hitaammin etenevä kuin Kerjäläisprinsessa. Suurimmat ja hektisimmät taphtumat ovat aivan lopussa. Kirja paljastaa maailmastaan enemmän, ja vaihtoehtoihistoriallinen 1860-luku valottuu enemmän. Jatko-osa on laajempi ja mehukkaampi kuin edeltäjänsä, ja jättää lukijan haluamaan lisää. Itse tuskin maltan odottaa kolmatta osaa.

Gigi kehittyy hahmona kirja aikana paljon, ja yksi suuri teema kirjassa on naiseksi kasvaminen. Erilaisuus ja siihen suhtautuminen tulee myös vahvasti esiin. Maan alla elävä lapsijengi on mielestäni yksi parhaita osia kirjassa, samoin kun Gigin matka Jääjärvelle, jolla Mussovits kertoo hänelle tarinan Susikunigattaresta. Suurena teemana on myös se, mitä joskus on tehtävä niin sukuvelvollisuuksien kuin oman sydämensä takia. Välillä Gigikin, siinä missä koko Gregorovitsin perhe joutuu tekemään valintoja. 

Tämän perusteella aion kyllä ehdottomasti tutustua Steampunkin maailmaan enemmänkin.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya, elämää Yop Cityssä



Satuinpa kerran eräällä kirjastoreissullani lainaamaan pitkästä aikaa sarjakuvaa. Tämän sarjakuvan valintaan minua houkutteli kansikuva ja takakannen lupaus, että Aya-teossarja esitttelee todellista elämää Afrikassa. Luulin jostain syystä, että tarjolla olisi muutakin kuin nuorten tyttöjen juhlimisen kuvaamista, ja sitä että he karkailevat tapaamaan miekkosia salaa perheiltään pimeän tullen.

Piirosjälki oli kuitenkin hyvää, ja tarina sinällään viihdyttävä. Petyin kuitenkin siihen, miten suppea se tavallisen elämän esittely olikaan. En tiedä onko tämä sarjakuva jonkun pidemmän sarjan aloitus vai vain yksittäinen tarina. Jokatapauksessa olisin toivonut tältä vähän enemmän. Nyt se vain viihdytti minua ennen nukkumaan menoa. Uudestaan tuskin lukisin.

Joskus näinkin päin. Sarjakuvia on kyllä mukava välillä lukea, ehkä alan lukemaan niitä taas enemmän, ja peräti tekemään lisää postauksia niistä.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Stephen King: Hohto



Hohto. Shining. Hotelli Overlook, Ylioiva. Mitä siitä kertoisin, lukijoille laulaisin? No, Hohto on kirja jonka luin ensimmäisen kerran yläaste-ikäisenä salassa isiltä ja äidiltä oman huoneen yksityisyydessä. Ja se oli jännää jo oletusavoisesti, ja vielä jännemmäksi muuttui, mitä pidemmälle kirjaa pääsin. Siitä lähtien olen muistanut lähinnä kirjan tunnelman, ja sen ammenaisen. Ammenaisen...

Joten, kun viikonloppuna sain luettua Tohtori Unen, alkoi Hohto lähettää minulle tuolta hyllystä (isän vanha kirjaston poistomyynnistä ostama kirja, paras osa jo edesmenneen isäni esineistöä kiikkutuolin lisäksi) hiljaista kutsua. Uudelleen lukemiselta ei voinut välttyä, vaikka vähän hirvittikin, että aika olisi himmentänyt hohdon koko kirjasta. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Hohto oli aivan yhtä hohtava, ja mahtava kuin ennenkin. Se veti mukaansa heti, ja en voinut lopettaa lukemista ennen kuin kirja oli ahmittu loppuun. Maanantain aamupäivä siihen meni, ja rattoisasti menikin. Se sama hiipivä kauhu, jonka koin teininä, ei ollut menettänyt tenhovoimaansa ollenkaan. Elin Torrancen perheen sisällä, ja koin ne samat kauhut heidän kanssaan. Jackiin hiipivän hulluuden, Dannyn Hohdon ja paniikin, Wendyn huolestumisen. Kaiken. Näin ammenaisen, liikkuvat pensaseläimet ja monet monet muut kauhut.

Hohtohan kertoo siis Torrancen perheestä. Isä Jack saa työpaikan hotelli Overloojin talvivahtina, ja ottaa mukaansa vaimonsa Wendyn ja poukansa Danin. Danny on erikoislaatuinen pieni poika. Hän osaa lukea ajatuksia, löytää kadonneita esineitä ja nähdä tulevaisuutta sekä, kuten hotellissa selviää, myös kauan sitten kuolleita ihmisiä. Ensimmäisenä päivänä kun vieraat ja henkilökunta ovat lähdössä, ja jättämässä hotellin talvivahtien hoiviin, Danny tapaa Dick Hallorannin, joka osaa kaikkea samaa mitä Dankin. Hän kertoo pojalle Hohdosta, joksi Hallorannin isoäiti on aikoinaan näitä erikoisia taitoja kutsunut. Hallorann myös varoittaa Dannya eräästä huoneesta, samoin kuin pensaseläimistä. Hän myös kehoittaa Dannya kutsumaan Hohdon avulla itseään mikäli jokin vaara uhkaa. Sitten perhe Torrance jää yksin. Jack, joka kärsii alkoholismista, ryhtyy kirjoittamaan näytelmäänsä, samalla kun Wendy ja Dan totutteleva hotelliin. Dan näkee painajaisia jostain tulevasta, joka vaanii Overlookissa. Jack alka pikkuhiljaa menettää järkeään, kun pahat henget hotellissa kuiskivat hänen korvaansa, kaiken pahentaa leikekirja, jonka Jack löytää kellarista. Lopulta lumi saartaa perheen eristyksiin, ja hulluus voi todella alkaa tehdä työtään Jackissa..samaan aikaan Danny näkee omituisen ammenaisen huoneessa 217..mitäs sitten tapahtuu? No, lukekaa itse.

Hohto on edelleen karmiva, ja samalla maaginen tarina. Se onnistuu kuvaamaan ihmisen sisäisi demoneita, siinä missä yliluonnollisia kykyjäkin. Pahinta on Jackiin hiipivä hulluus, joka etenee hiljaa mutta varmasti, ja on koitua perheen kohtaloksi. Kauhu syntyy vähitellen, ja vahvistuu mitä pidemmälle kirjaa lukee. Melkein tunsin itse olevani Overlookissa, ja säpsähtelin muutamia kotona kuuluneita rasahduksia. Matka oli niin mahtava kun muistinkin. Ja mitä siihen kysymykseen tulee, kumpi on mielestäni parempi Hohto vai Tohtoris Uni? Täytyy sanoa, että vaikka Tohtori Uni on ehdottomasti hyvää Kingiä, ei se Hohtoa voita. Kun Tohtori Unessa en oikeasti säikkynyt tai pelännyt kuin parissa kohtaa, Hohdossa koko kirja oli yhtä hiipivää kauhua, ja upeaa sellaista. Hullun ihmisen houreet ovat pelottavimpia asioita, joita kirjoissa voidaan kuvata. Etenkin kun hulluus ottaa valtaansa tavallisen perheenisän, jonka elämän olosuhteet vain eivät ole sattuneet aivan kohdilleen.

Molemmat ovat hyviä kirjoja, todella hyviä. Hohto vain hohtaa ehkä hieman kirkkaammin kuin Tohtori Uni.

Stephen King: Tohtori Uni



Maaliskuun toisen viikonlopun paras kirja oli Stephen Kingin Tohtori Uni, yli viisisataa-sivuinen järkäle, jonka luin parissa päivässä. Hyvä niin, sillä kirjalla oli vain parin viikon laina-aika, ja luultavasti suuri joukko King-faneja odottamassa rystyset valkoisena milloin kyseinen opus tulisi heidän luettavakseen. Ja mukavastihan se aika meni tämän kirjan parissa, aivan kuin olisi kotiin palannut. Stephen King on niitä kirjailijoita, joiden kirjat vetävät mukaansa täysin, eivätkä päästä otteesta ennen loppuunsaamista. Ehkä siksi olen pitänyt pitkään taukoa hänen kirjoistaan.

Tohtori Uni on jatkoa Kingin suurmenestykselle Hohdolle, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus yläasteella (luin sen muuten eilen uudestaan, ja siitä tulee oma postauskensa) , ja muistan jääneeni tarinaan koukkuun, ja lukeneeni sitä sydän pamppaillen jännityksestä. Helkkarin hyvää kauhua siis. Tohtori Uni jatkaa Hodosta tutun Dannyn tarinaa. Hotelli Overlookin tapahtumat ovat jättäneet syvät jälkensä Dannyn, ja hänen Hohtonsa säilyy edelleen vahvana, niin vahvana että kauhut hotellista seuraavat häntä. Onneksi luotettava ystävä ja mentor Dick Halloran kertoo 8-vuotiaalle Dannylle, miten kauhut saa lukittua mielen perukoille. 


Seuraavaksi on kulunut vuosia, ja Dannystä on tullut aikuinen, joka isänsä jalanjäljissä, hukuttaa ongelmansa viinaan. Etenkin ahdistava Hohto tuntuu pysyvän aisoissa vain viinan avulla, ja Danny juo kuin viimeistä päivää. Kunnes tulee aallonpohja, joka väkisinkin saapuu jokaisen alkkiksen luo. Menee vielä jonkin aikaa, kunnes kiertelevä Dan huomaa saapuneensa Teenytown-nimiseen paikkaan kun jokin tuntuu sanovan sen olevan oikea paikka, johon asettua. Dan korjaa elämänsä parin uuden ystävän avulla, ja saa juomisen kuriin AA-kokouksissa käymällä. Hän myös menee lääkintävahtimestariksi saattokotiin, ja alkaa auttaa kuolevia ihmisiä Hohdon avulla. Samaan aikaan toisaalla, ei niin kauhean kaukana edes, syntyy Abra, onnenlakki päässään. Abran vanhemmat tajuavat jo varhain, että Abralla on melko erityisiä kykyjä. Pian Abran syntymän jälkeen Dan istuu AA-kokouksessa ja alkaa tiedottomasti kirjoittaa tämän nimeä muistikirjaansa..myöhemmin hieman isompana Abra kurkottaa Dania vastaan Hohdollaan...


Tarinassa pohjustetaan myös kirjan pahiksia, joukkoa nimeltä Tosi Solmu. Tämä omituinen karavaanariheimo, jota luostaa kaunis Hattu-Rose, on ikivanhojen vampyyrikaltaisten olentojen ryhmä, melkein kuin uskonlahko. Pitkän iän salaisuus höyryn nauttiminen, höyryn jota nämä friikit saavat kuollevien Hohdon omaavien lasten viimeisistä henkäyksistä, sen puhtaampaa mitä enemmän kipua he näille tuottavat. Pian Abrakin joutuu Tosi Solmun tähtäimeen, koska hänen "höyrynsä" on vahvaa, niin vahvaa että sitä on saatava. Dan alkaakin auttamaan Abraa Tosi Solmua vastaan mutta joutuu siinä samalla kohtaamaan omat Overlookin muistonsa, ja sen otukset uudestaan. Samalla paljastuu muutama yllätysjuttu.

Tohtori Uni on hieno kirja, josta tykkäsin todella paljon. Koka ajan lukiessani mietin myös, että kirjasta saisi aivan mahtavan elokuvan, ja Hattu-Rose olisi nappirooli Helena Bonham-Carterille, kuin hänelle tehty. :D Tim Burtonille voisi vinkata, että olisipa hyvä idea elokuvaksi tämä kirja ;) Ni se niistä mielikuvista, ja itse kirjaan, ja omaan lukukokemukseeni. Mahtava kirja, friikit pahikset ovat parhaita pahiksia koskaan. Oli myös kiva tietää, mitä Hohdon Dannylle on tapahtunut. Hauskaa oli myös se, miten paljon ihania fantasia-kirjoja King mainitsee kirjassa, Abran lempikirjoja ilmeisesti ovat nimittäin muun muassa Tulen ja jään laulu-kirjat ja esikuva Daenerys. Tohtori Uni on jännittävä, mahtava, ihana ja vaikka mitä. Samaa tunnelmaa se ei kuitenkaan nostata kuin Hohto. Sama hiipivä kauhu puuttuu, enkä oikein tiedä miksi. Tosi Solmu on karmiva mutta toisaalta se ei ole niin karmiva, ettenkö tuntisi jonkinlaista sympatiaa heitä kohtaan. Mikä tuntuisi ehkä kertovan siitä, että psyykessäni on jotain vialla :D En hyväksy kiduttamista enkä murhia, mutta jotain symppistä näissä pahiksissa silti oli. 

Parhaita kirjoja, joita olen tänä vuonna jo lukenut, tämä ehdottomasti on. Se jätti kuitenkin hingun lukea lisää Kingiä jälleen enemmänkin. Ja aloitin tietenkin Hodon uudelleenlukemisena, ja otin selvää kumpi on parempi. Se selviää seuraavassa postauksessani, jossa pureudun itse Hohtoon ;)

Salla Simukka: Musta kuin Eebenpuu



Tämä Lumikki Anderssonin tarinan lopettava kolmas osa oli kyllä ehdottomasti trilogian paras osa. Pidin etenkin siitä  erilaisesta Lumikki-näytelmästä, joka tässä oli osana juonta. Se oli hieno! Lumikki, joka karkaa prinssiltä, ja haluaa olla oma pelastajansa. Go girl, go!

Kirjan alussa ollaan siis jo edellisen osan jälkeisessä syksyssä, jopa niin pitkällä kuin joulukuussa. Lumiki, omaksi ihmeekseenkin, seurustelee suloisen pojan kanssa. Muistot Liekistä eivät kuitenkaan jätä rauhaan, ja pianpa tämä palaakin Lumikin elämään. Lumikki alkaa myös saamaan kirjelappusia salaiselta ihailijaltaan, jossa tämä uhkaa muun muassa tappaa Lumikin yläasteen kiusaajat, jos Lumikki kertoo kirjeistä kellekkään tai ilmaisee toiveensa tästä. Tyyppi antaa myös vinkkejä Lumikin salattuun menneisyyteen, johonkin mitä vanhemmat edelleenkin salaavat Lumikilta. Lopulta kissa - ja hiirileikki muuttuu todeksi, ja Lumikin hullu stalkkeri osoittautuu oikeasti vaaralliseksi.

Musta kuin Eebenpuu on todella vahva lopetusosa, ja pitää otteessaan. Tosin arvasin stalkkerin henkilllisyyden hieman etukäteen mutta ei se haitannut, sillä mielenkiintoisin anti oli kyllä Lumikin menneisyyden selvittämisessä. Pidin etenkin kirjan lopusta, jossa eräs kolmiodraama sai yllättävän ja sanoisinko Lumikki Anderssonmaisen lopun ;)

Salla Simukka osaa kirjoittaa nuorille. Niin hyvin, että nämä kirjat sopivat aikuiseen makuunkin. Yläpeukkua koko trilogialle, ja tälle viimeiselle osalle etenkin, ja paljon!

Stephenie Meyer: Epäilys


Kyllä! Olen lukenut jo tämänkin. Ja täytyy sanoa,että Epäilys oli hieman parempi kuin Uusikuu. Mutta vain hieman, en edelleenkään laittaisi kirjaa lempikirjoihini MUTTA päähenkilö ei enää ärsyttänyt niin paljoa. No, ärsytti se kyllä edelleen mutta ei ehkä niin palavasti. Paitsi ehkä jälleen senverran, että sitä taas seurattiin lammasmaisesesti, ja toteltiin kauniita miehiä. Eivät nämä meinaan mitään feministisiä teoksia ole, päinvastoin.

Tapahtumia oli kuitenkin enemmän, ja loppu alkoi kiinnostaa lisää. Kuinka tässä lopulta käy? Eli kai se viimeinenkin osa pitää joskus lukea. Taitaa kuitenkin tulla muutamia parempia kirjoja siihen välille. :D Kolmiodraama oli ihan jänskää. Jos olisin näihin kirjoihin hulluna oleva teini, olisin kuulunut Team-Jacobiin. Koska en ole, niin ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja tietäähän sen, kenet Bella-Belskunen valitsee lopulta. 

Enempää sanottavaa minulla ei tästä kirjasta ole. Myönnän kyllä että jotain viihdytysarvoja näillä kirjoilla on, vaikka ne eivät minua muuten sytytäkään. Juonta en viitsi nyt edes lyhennellä, koska aika monet varmaan on nämä lukenut, ja ne jotka eivät ole menettävät vähäisenkin ilonsa, jos vahingossa spoilaan enempää kuin olen jo spoilannut.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Stephenie Meyer: Uusikuu



Kyllä, minä joka vannoin ensimmäisen osan luettuani, että ei ikinä enää, olen myynyt sieluni ja tarttunut tähän teinihötön ihmesaagan toiseen osaan. En rehellisesti sanottuna osaa yhtää sanoa, mikä minua niin rienasi, että tartuin tähän teokseen. Ehkä hetkellinen hulluuskohtaus?

(Tässä välissä haluan sanoa teille kaikille näiden kirjojen hardcorefaneille, että nämä ovat vain minun mielipiteitäni, eikä niiden ole tarkoitus polkea kirjamakuanne tai älykkyyttänne maanrakoon, vaan ne nyt sattuvat olemaan yhden kyynikon subjektiivisia ajatuksia. Joten ei hernettä nenuun, pliis ;))

Yllätykseni huomasin tosin, että tämä kirja oli ihan ok. Siihen se kuitenkin jää. Tarina on minulle kertakäyttökamaa, kerran luen, kerran arvostelen, ja kerran postaan, mutta siihen se jää. Kuten monet tietävät Uusikuu on Stephenie Meyerin Twilight-sarjan toinen osa. Osa jossa pikkukaupunkiin muuttanut Bella seurustelee ihqun  auringossa kimaltelevan vampyyripojun kanssa, ja tuskailee vanhenemistaan. Sitten koittaa synttärijuhlat, johon Bella pakotetaan, omansa siis. Juhlilla on kohtalokkaita seurauksia, kun Bella-neiti, naiivi ja inisevä tyttönen, satuttaa kätensä ja verenhimoiset ihmisverestä yleensä kieltäytyvät sivistyneet Cullenit saavat kamppailla himonsa kanssa. Tästä tapahtumasta lähetee liikkeelle vyöry, mikä miltei tuhoaa Bella-paran. Hänen iki-ihana Edwardinsa ottaa hatkat, ja Bella jää rannalle ruikuttamaan. Samalla tutustuaan enemmän Jacobiin, salaperäiseen intiaanipoikaan, jonka heimolla on salaisuus, mikä pikkuhiljaa paljastuu Bellallekki, joka sitä ennen tekee Jacobista parhaan ystävänsä. 

Siinä pähkinänkuoressa kirjan juonta. Voi, mitä sanoisin. Ensinnäkin, en ole koskaan tavannut yhtä ärsyttävää kirjan sankaritarta kuin Bella. Kun Edward lähtee lätkimään, se on Bellalle maailmaloppu. Tiettyyn pisteeseen asti se on jokaiselle romantikolle ymmärrettävää, jopa minulle. Mutta aika pian se menee yli. Teiniangsteissani, täytyy tunnustaa, se olisi mennyt paremmin läpi. Koska teinit on tunnestusti Draama-Quueneja itsekin, ja voin sanoa, että olen itsekkin ollut idootti nuori. Liika on kuitenkin liikaa, ja se että onettomuusalti Bella alkaa kalastaa onnettomuuksia ja kipua itselleen, että kuulisi Edwardista edes haamuäänen on järjettömintä koskaan. Ihan kuin tytön elämässä ei olisi mitään muuta kuin se yksi poika, joka lähti. 

Bella on muutenkin sankarittarena ärsyttävä, koska hän on loppujen lopuksi aika passiivinen. Puheet ovat suuret mutta yleensä hän mukautuu miesten sanomiseen pienen ininän ja muutaman yäk-huudahduksen jälkeen (onko se vain suomennos, vai liekö aluperäiskielelläkin yäk-sanaa liikakäytetty?). Hän odottaa aina muita pelastamaan itsensä, mikä tietenkin käy siinä mielessä järkeen, että hän on ihminen, ja odotetut pelastajat yleensä eivät. Kuitenkin, mikä sankaritar se on, joka meinaa pyörtyä vähän väliä, tai joka ei osaa puolustaa itseään kunnolla oikein millään tavalla, vaan aina pitäisi saada ritari valkealla ratsullaan niin sanotusti paikalle. 

Uudessa kuussa ei kuitenkaan kaikki voi olla täysin berberistä, koska jaksoin sen lukea loppuun, ja melko nopeastikin. Meyer hallitsee näemme kuitenkin clifhangerit, nämä kirjailijan istuttamat helpot koukut, jotka saavat lukijan lukemaan vähän huonommatkin tarinat loppuun. Uteliaisuus herää senverran, että lukija haluaa tietää, mitä kirjan henkilöille tapahtuu, vaikka välillä tuntuukin siltä, että ei välitä rotan takamuksenkaan vertaa siitä, mitä hahmoille tapahtuu. Tapahtumat vievät kuitenkin mukanaan.

Täytyy sanoa, että vaikka nyt nämä kirjat eivät osu sydämeeni, olisi teiniminäni tosiaankin voinut tykätä näistä kirjoista, ja jopa huokailla vähän liian täydellisten mieshahmojen perään. Aikuinen, kyynisempi, minäni ei kuitenkaan tähän ansaan harhaudu, ja kiiltokuvapojut vain ärsyttävät, samoin kuin heihin rakastuvat inisevät tytöt. Jotain näissä tarinoissa kuitenkin on. Taidan haluta kuitenki tietää, mitä Bellalle taphtuu. Olen liian utelias jättääkseni matkaa kimaltavian vampyyrien, ja lihaksikkaiden susipoikien kanssa puolitiehen. Vaikka olenkin sitä mieltä, että Oikeat.Vampyyrit.Eivät.Kimalla. PISTE! ;)

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen



Vadelmavenepakolainen on farssi, aluksi äärettömän huvittava, lopuksi äärimmäisen häiritsevä sellainen. Kirja kertoo Mikko Virtasesta, suomalaisesta miehestä, joka haluaisi olla syntypreäinen ruotsalainen. Hän on rakentanut kotiinsa alttarin ruotsalaisuudelle, hän salakuuntelee ruotsalaisia perheitä lomamatkallaan, menee viettämään joulua Ruotsiin, ja lopulta tekee äärimmäisiä tekoja toteuttaakseen haaveensa ruotsalaisuudesta. Hän ajattelee elämän muuttuvan automaattisesti paremmaksi, jos hän vain jotenkin pääsee ruotsalaiseksi ruotasalaisten joukkoon. Hän on kuin Ahmed Ahne, joka haluaa kalifiksi kalifin paikalle, kun todellisuudessa hän haluaakin ruotsalaiseksi ruotsalaisen paikalle.

Aluksi kirja tuottaa suurta hupia Mikko Virtasen joutuessa hassuihin kommelluksiin pyrkiessään ruotsalaistumaan. Puolen välin jälkeen kirja alkaa kertoa kuitenkin synkemmällä huumorilla maustettua tarinaa, jossa pakkomielle ruotsalaisuudesta vie Mikon mukanaan. Tarinasta tulee häiritsevä, hullunhoureinen.

Mitäpä sitten pidin tästä farssista? Aluksi se oli hauska, ja sai nauramaan. Lopuksi minut täytti hämmennys. Tunnelma kirjassa muuttui täysin, ja huumori mustui mustumistaan. Yllätysmomentti koettiin mutta jokin ehkä söi osan uskottavuudesta. Vaikka eipä farsseja kai voi yleensäkään kovin lähellä totuutta oleviksi sanoa. Niitä liioitellaan aina hieman.

Päähenkilöä kohtaa tuntee sääliä mutta ei häneen voi samaistua. Kirja oli kuitenkin nopalukuinen eikä missään nimessä huono. Laadukasta keskitasoa, sanoisin. Mukiinmenevä teos, joka saa nauramaan, etenkin alussa. Lopussa ei tiedä nauraisiko vai itkisikö, sen päättää lukija aina itse.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Salla Simukka: Valkea kuin Lumi



Helmikuun viimeisestä kirjasta maaliskuun ensimmäiseen. Kyseesä on kuitenkin vain pieni hyppäys vain sillä tämän kirjan luin 2.3.2014, kun edellisen kirjan olin lukenut vain pari päivää sitä ennen, helmikuun viimeisenä päivänä. Palasin jälleen Lumikki Anderssonin maailmaan Salla Simukan kirjoittaman trilogian toisessa osassa.

Valkea kuin Lumi alkaa siitä tilanteesta ensimmäistä osaa, Punainen kuin Veri, seuranneesta kesästä, kun Lumikki Andersson on ansaitsemallaan hermolomalla Prahassa, aivan yksikseen rentoutumassa. Eräänä päivänä häntä läheestyy eräs nuori nainen, Zelenka, joka sanoo olevansa Lumikin sisko. Lumikki ei tiedä mihin uskoa mutta päättämättömyydestään huolimatta hän tulee sekaantuneeksi erään uskonlahkon, jota Valkeaksi perheeksi kutsutaan, toimintaan. Uskonlahkon, joka suunnittelee joukkoitsemurhaa. Lumikki saa selville jotain tästä koko hankkeesta, jonka takana olevia tahojen huomio kiinnittyy Lumikki-parkaan ja takaa-ajo voi alkaa.

Valkea kuin Lumi on yhtä intensiivinen, ja jännittävä kuin ensimmäinenkin osa. Pidin tästä kuitenkin hieman vähemmän kuin ensimmäisestä osasta. Parasta antia kirjassa on asiat, jotka paljastuvat Lumikin menneisyydestä, kuten se kenen menetettyä rakkautta Lumikki edellisessä osassa muisteli. Tyypin nimeksi paljastuu Liekki, ja liekistä selviää jotain mielenkiintoista. Samoin se jokin salaperäinen asia, jonka Lumikin vanhemmat tuntuvat pimittävän Lumikilta, aukenee hieman enemmän. Valkoinen perhe itsessään on aika tylsä uskonlahko, ja tavallinen huijaritarina.

Valkea kuin Lumi on kuitenkin hyvä kirja, vaikka ei mielessäni ensimmäisen Lumikki-kirjan tasolle aivan pääsekkään. Ennen kaikka se valottaa Lumikin menneisyyttä oikein hyvin, ja mahtavasti kirjoitettuna. Satumaisuus pysyy myös mukana.

Salla Simukka on kyllä vaikuttava nuortenkirjojen kynäilijä. Lukupinossani odottelee vuoroaan Simukan Dystopia-duon ensimmäinen osa Jäljellä, saa nähdä mitä mieltä olen siitä jahka sen saan luettua. ;)

Joyce Carol Oates: Kosto - Rakkaustarina


Viimein saan istuttua alas, ja postattua. Palaan kirjablogiin helmikuun viimeisenä päivänä luetulla kirjalla. Fyysisesti ohuella mutta henkisesti vaikealla kirjalla. Joyce Carol Oatesin Kosto - Rakkaustarinalla, joka on toinen kirja, jonka olen kokonaisuudessaan kyseiseltä kirjailittajarelta lukenut. Ja tulen lukemaa vielä lisääkin Oates tädin kirjoittamia opuksia ;)

Kirjan tarina on raju, se keroo nimittäin joukkoraiskauksesta, ja sen uhreista. Teena Magcuire tekee itsenäisyyspäivän iltana väärän valinnan, ja päättää oikaista kotiin pimeän puiston kautta mukanaan tyttärensä Bethie. Remuava, huumeita vetänyt poikajoukko alkaa seurata äiti-tytär-comboa ja huudella rumia. Lopulta tilanne eskaloituu paljon pahemmaksi, kun joukkio makaa Teena väkisin vanhassa venevajassa, samalla kun Bethie piilottelee jossain taustalla kuulleen vain tuon tapahtuman äänet. Oikeastaan väkisin makaaminen on todella alakanttiin sanottu, sillä tapahtuma jättää Teenan tajuttomaksi, ja melkein koituu kuolemaksi. Koska en halua käyttää karkeaa kieltä, tai kuvailla tapahtumaa sen paremmin, koska se kuvataan riittävän kattavasti (todella riittävän) itse kirjassa. 

Kirjan tapahtuma keskittyvätkin tämän jälkeen enemmän jälkiseurauksiin, joissa näkökulma on välillä vahvasti tyttären, mutta kaikkitietävääkin kertojaa käytetään kuvamaan joitain muita henkilöitä. Kirjassa kuvataan oikeudenkäyntiä tapauksen tiimoilta, joissa taitava puolustusasianajaja, varsinainen sika mieheksi, saa käännettyä jutun päälaelleen. Teena on muka rohkaisut poikia käyttäytymisellään, kenties jopa myynyt seksiä heille. Ja eikös hän olekin kulkenut minihameessa? Ollut kevytkenkäinen? Käynyt välillä juhlimassa? Joten syyn on pakko olla Teenassa. Ympäröivä yhteiskunta kääntyykin Teenaa vastaan vaikka tarinan pahikset ovatkin aivan muualla. Poliisi, joka saapui tapahtumapaikalle raiksuailtana, muuan John Droomoor ei voi uskoa korviaan kuunnellessaan oikeudenkäyntiä...hän haluaa tehdä jotain, auttaa..ja tekeekin...

Kosto - Rakkaustarina (alkuperäiseltä nimeltään Rape - a Lovestory) on todellakin ajatuksia herättävä kirja, joka paneutuu tärkeään aiheeseen. Se saa lukijan haukkomaan henkeään, ja polkemaan jalkaa maailman epäreiluudelle. Miten naisia voidaan syyttää siitä, että heidät raiskataan? Vaikka nainen pukeutusi kuinka pieniin vaatteiisiin, ja esittelisi kuinka paljon paljasta pintaa tahansa, se ei ole kutsu kenellekkään hyökätä kimppuun. Kukaan ei pukeutumisellaan kerjää tulla raiskatuksi. Kukaan ei ansaitse tulla raiskatuksi. 

Kirja tosin herättää muitakin moraalisia kysymyksiä. Onko todella hyväksyttävää sitten kostaa millä tavalla hyvänsä? Pitääkö luottaa oikeusjärjestelmään vai ottaa asiat omiin käsiinsä? Sitä tämä tarina saa miettimään. Sen miettiminen jää lukijan tehtäväksi. 

Lukukokemuksena kirja oli hyvin intensiivinen, ja aiheutti todella paljon tunteita. Kerronan tyypit vaihtelevat lyhyestä sivumäärästä huolimatta jonkin verran. On kaikkitietävää kertojaa, on tyyliä jossa kirjoitetaan muodossa "sinä tulit aina muistamaan...", ja välissä taisi myös olla pari lehtiotsikkoa. Kirja vie mukanaan alusta loppuun, ja suosittelisin lukemaan sen yhdeltä istumalta. Alun raiskauskohtauksen kuvaamisen lukeminen ei ehkä sovellu herkköhermoisille, itsellenikin se kävi miltei liian rajuksi, vaikka kestin sen kuitenkin yllättävän hyvin, vaikka satuin istumaan bussissa kun luin tämän kirjan. 

Jos tämä kirja jotain tekee, niin ainakin se saa minut olemaan varma siitä, että tulen lukemaan Oatesia vielä lisää.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Helmikuun luetut

Nyt on helmikuun lukukoosteen aika! Mitäs sitä onkaan tullut luettua? No, helmikuussa luin seuraavat teokset.

1. Sylvia Plaith: Lasikellon alla
2. Sara Gruen: Vettä Elefanteille
3. Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa
4. Elif Shafak: Kunnia
5. Gene Wolhe: Uuden Auringon Kirja 1: Kiduttajan Varjo
6. Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas
7. Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
8.Sara Gruen: Apinatalo
9. Lauren Oliver: Pandemonium - rakkaus on kapinaa
10. Philippa Gregory: Punainen Kuningatar
11. J.R Ward: Langennet Enkelit 1: Halu
12. Tuija Lehtinen: Laura kultatukka
13. Tuija Lehtinen: Laura menopäällä
14. Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
15. Paulo Coelho: Alkemisti
16. Tuija Lehtinen: www.liisanblogi.net
17. Salla Simukka: Punainen kuin veri
18. Holly Smale: Geek Girl: matalalentoa mallitaivaalla
19. Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
20. Maarit Verronen: Varjonainen
21.Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa
22. Marja Björk: Poika
23. Joyce Carol Oates: Kosto - rakkaustarina

Runsas lukukuukausi on siis takana. Tämä 23 kirjaa on varmasti jonkinsortin ennätys tämän blogin elinkaaren aikana, ja tiedän sen vaikka tänä vuonna olenkin vasta ottanut tavaksi kuun lopussa koota luetut yhteen, ja teen sitä tässä vasta toista kertaa :D

Tämän kuun kirjallinen saalis onkin ollut myös erittäin monipuolinen. Löytyy montaa eri genreä, ja aikuisten kirjojen lisäksi olen lukenut paljon myös nuorille suunnattua kirjallisuutta pitkästä aikaa. Kirjojen lukemisesta on taas pikkuhiljaa tulossa elämäni paras harrastus. ;) Ainahn se on sitä ollut, mutta olen elänyt pitkään suvantovaihetta, ja nyt alan lukea taas aivan kuin aikoinani ala-aste ja ylä-aste ikäisenä. Jee! Kirjablogikin on saanut uutta eloa.

Lukusuunnitelmia on loppuvuodelle edelleen hyvin ja paljon, ja aion nyt sitten osallistua myös ensimmäiseen kunnon lukuhaasteeseen. Eli aion osallistua tähän Ihminen sodassa -lukuhaaseeseen , jonka on asettanut Suketus blogissaan Eniten minua kiinnostaa tie ;)

 Lisäksi olen haastanut itse itseni lukemaan tänä vuonna myös sellaisen ikuisuusprojektit kuten Silmarillion, Anna Karenina, Emma, ja MonteCriston Kreivi. Lisäksi olen miettinyt, josko ottaisin näihin must read - klassikkoihin mukaan myös suomalaisen suurteoksen Täällä Pohjantähden alla. 

Viimeinen kirja, jonka helmikuussa luin on muuten vielä postaamatta. Huomenna yritän saada kasaan ajatukseni siis siitä eli Joyce Carol Oatesin Kosto - rakkaustarinasta.