torstai 27. helmikuuta 2014

Marja Björk: Poika


Lainasin tämän kirjan kirjastosta maanantaina. Tiistaina istuin alas, ja luin tämän. Aluksi vaikutti siltä, että kiintoisasta aiheesta huolimatta, en pitäisi tästä kirjasta yhtään. Lauseet töksähtelivät, ja olivat liian yksinkertaisia. Ei mitään kirjallista sinfoniaa siis. Sitten tapahtui jotain. Kirja vei mukaansa. Tarinallaan kai, ja ehkä sen takia, että tajusin kirjan olevan kirjoitettu siihen muotoon kuin lukisin minäkertojan ajatuksia. Tai ei oikeastaan edes niin, vaan aivan kuin minäkertoja istuisi edessäni, ja kertoisi tarinaansa itse. Rosoisesti, hypellen, luonteeomaisesti yksinkertaisella ja rehdillä tavalla.

Marja Börkin Poika kertoo Marionista, joka haluaa olla Makke. Makke on aina tiennyt olevansa poika. Äiti kuitenkin yrittää painostaa tytön roolia välillä vaikka väkisin. Toisaalta äiti myös ymmärtää, osaa olla huomaavainen. Tuntuu tajuavan erikoislaatuisuuden, sen että Marion on sisäisesti poika. Välillä kuitenkin, ehkä koska on vaikea hyväksyä, äiti ajaa Makkea nurkkaan, yrittää saada tuntemaan itsensä tytöksi. Kun Makke alkaa fyysisesti kasvaa naiseksi, on hänellä vaikeaa. Tissit pitää saada piiloon, ne ahdistavat. Pitää pukeutua mahdollisimman poikamaisesti. Seurustelu on vaikeaa, kuten aikuiseksi kasvaminenkin. Ei oikein tiedä miten olisi. Kirja kertoo kasvutarinan, joka on vaikeampi kuin muilla. Makke on siitä onnellinen, että koulussa hän samaistuu poikiin, ja pojat ottavat hänet jenginsä jäseneksi. Kiusaamista ei tunnu juurikaan tapahtyvan vaikka Makke parissa tappelussakin on. 

Lukukokemus kirjan kanssa oli kovin intensiivinen. Tarina on monin tavoin liiankin helppo, välillä vaikea. Siinä ei tunteilulle ole niin paljon sijaa. Se on kuin äijän kertoma tarina. Näin tapahtui, ahdisti, mutta nämäkin tunteet kerrotaan suoraan, ja ilman ylimääräistä tunteilua. Asiat kerrotaan niinkuin ne olivat. Mikä ahdisti, ja miksi. Virtaviivaisesti, suoraan. Monet asia tuntuivat tarinassa liian helpolta. Koulussa ei loppujen lopuksi kukaan kiusannut. Poikajengiin hyväksyttiin  tuosta vain. Ahdistus väärästä sukupuolesta oli kertojan omaa, ja vähän äidin ja veljenkin. Ulkoisest ei paineita tyttönä olemiseen ei tullut kuin suvusta. 

En tiedä kuinka paljon kirjasta on oikeaa faktaa, ja kokemusta. Takakannessahan sanotaan, että kirja perustuu Marja Björkin oman pojan kokemuksiin. Lukijana ei vain voi tietää, miten moni asia on oikeasti mennyt niin kuin kirjassa kuvaillaan. Aihe on tärkeä, ja kirjasta huokuu jotenkin miehinen tapa ilmaista asioita. Tarkoituksellista tai ei, minusta se sopii kirjaan. Yksinkertainen kieli kuuluu asiaan. Kuten alussa sanoin, kirjasta saa sen kuvan kuin Makke istuisi edessäni, ja kertoisi itse kokemuksistaan rehdillä, ja miesmäisellä tavalla. Vaikka tietenkin se on Marja Björk, joka puhuu poikansa suulla. Oli tarina nyt itsessään sitten miten totuuspohjainen tahansa. Björk on kuitenkin onnistunut tuomaan esiin pojan äänen.

Kirja oli mielestäni loppujen lopuksi todella hyvä. Aihe oli mielenkiintoinen, ja kerrontatapa sopi tarinaan. Yksinkertaisempi kieli voi välillä olla myös tehokeino, ja minusta tässä kirjassa se nimenomaan oli sitä. Itse löysin kirjan aikuistenosastolta kirjastosta mutta kaipa tämä on suunnattu myös nuorille aikuisille, sellaisille jotka ehkä kokevat samoja asioita.

Harvoin enää nykyään tulee kirjoja vastaan, jotka lukee yhdessä päivässä, miltei yhdeltä istumalta.Tämä oli yksi sellainen kirja. Suosittelen!

maanantai 24. helmikuuta 2014

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa



Seikkailua, ihmissusia, merirosvoja, ilmalaivoja ja maanpaossa olevian kuninkaallisia! Niistä on Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa tehty. Tämä on ensimmäinen kunnollinen kosketukseni Steampunkkiin. Aiemmin olen yrittänyt lukea Steampunk-novellikokoelmaa Koneita ja Korsetteja, jonka lukeminen, parista todella hyvästä novellista huolimatta, takkuili. Ja palauttelin sen sitten kirjastoon. Siihen nähden tähän LaNu-kirjaan tarttuminen epäilytti hieman, joskin takakannen, ja joidenkin bloggaajien tekstien perusteella kirjan vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. En joutunut katumaan, sillä minusta tämä kirja oli erinomainen, joskin turhan nopeatempoinen.

Mikään muu ei ole fantasiakirjallisuuden ystävälle hauskempaa kuin aivan uusi maailma. Tokikin Steampunk on oma kirjallisuuden alalajinsa, mutta mikäli noviisina en ole aivan väärässä, kyseinen genre sekoittaa fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta. Kirjailijan loppusanoissakin taisi jotain siitä lukea ellen väärin muista. Kuten myös siitä, että Kerjäläisprinsessan maailma on vaihtoehtoishistoriaa. Millaista sellaista, sen saatte itse lukea. 

Kirjan maailma sijoittuu ajallisesti 1860-luvulle (korjatkaa jos muistan väärin) Kellosburgin satamakaupunkiin, ja sen liepeille. Gigi näyttää päälleäpäin vain yhdeltä katulapselta alhaistossa, joka leikkii kaduilla päivät pitkät ystävänsä Henryn kanssa, ja kerää kaikkea tarpeellista tavaraa. Todellisuudessa hän on kuitenkin perheensä kanssa maanpaossa elävä prinsessa, jonka perhe on Umbrovian maanpaossa oleva kuninkaallinen perhe. Perhe yrittää selviytyä, ja elämä kulkee omaa rataansa, kunnes eräänä päivänä Gigi löytää lapun, josta tulee ilmi, että joku tietää hänen isänsä oikean henkilöllisyyden. Samana päivänä peheen asuntoon lentää pommi..

Tästä alkaa Gigin ja Henryn nopeatempoinen seikkailu, jossa he pääsevät tutustumaan oikeaan  merirosvoon, sekä ihmissuteen. Tästä hetkestä lähtien tarina etenee hengästyttävää vauhtia. Se on viihdyttävä, hauska ja jännittäväkin. Kirjan loppu saa lukijan haluamaan lisää. Ja onneksi ainakin tällä lukijalla on jo kirjasarjan seuraava osa, Kellopelikuningas, lainassa ;)

On mukava huomata, etät lasten- ja nuorten puolella on nykyäänkin laadukasta kirjallisuutta, myös fantsupuolella ;) Tämän perusteella täytyy kyllä perehtyä Steampunkkiin uudestaan, ja antaa kenties sille aiemmin mainitulle novellikokoelmallekkin uusi mahdollisuus.


Maarit Verronen: Varjonainen



Mitä olisit valmis tekemään selviytyäksesi? Se kysymys on pähkinänkuoressa se, mistä Maarit Verrosen Varjonainen kertoo. Naisella ei ole papereita, ei omaisia, eikä paljoakaan omaisuutta, kun hän aloittaa matkan kohti parempaa elämää salamatkustajana ilmeisesti Estonialla, mikäli oikein arvasin siitä vähästä mitä kirjassa vihjailtiin. Kun laiva uppoaa, nainen onnistuu pelastautumaan pelastuslauttaan, ja lopulta pelastuu toisen lautan ihmisten kera laivaan, joka on matkalla Suomeen. Sinne, minne nainen on jossain vaiheessa aikonutkin päätyä. Naisen isovanhemmat ovat nimittäin kotoisin alunperin Suomesta. Jossain vaiheessa naisen nimeksi paljastuu Aino, joskin siitäkään nimestä ei voi tietää onko se oikea. Hän asuu alkuun kesämajassa, ja alkaa tarkkailla erään miehen ex-vaimoa ja tytärtä. Tämän miehen passin avulla Aino on päässyt niinkin pitkälle. Hän tutustuu ex-vaimoon, ja mieheen, sekä tarkkailee tytärtä, jota hän muistuttaa etäisesti ulkonäöltään. 

Tämän enempää tuskin kannattaa juonesta paljastaa. Varjonainen nostattaa paljon moraalisia kysymyksiä, ja sen päähenkilöön on, ja ei ole helppo samaistua. Toisaalta hänen toimiaan ymmärtää jollain tasolla, mutta aivan kaikkea ei voi hyväksyä. Kirjan aihe on kuitenkin mielenkiintoinen, ja juoni vetää aika hyvin. Se saa lukemaan tämän melko ohuen kirjan nopeasti. Sivujanhan tässä on vain 219, melko vähän. 

Kirja pistää ajattelemaan, joskin jotain siitä mielestäni puuttuu. En oikein tiedä mitä. Kirja on mielestäni ihan hyvä, mutta huppukirjaksi se ei arvoasteikollani kohoa. Se jättää miettimään asioita, ja antaa lukijalleen pari visaista moraalidilemmaa. Ehkä se jättää liikaa kysymyksiä, ja kenties hieman pahan maun suuhun, koska sen päähenkilö on niin ristiriitainen. En kuitenkaan kadu sitä, että luin Varjonaisen, sillä kuten sanottua sen aihe on mielenkiintoinen, ja juoni vie mukanaan senverran, että lukija haluaa tietää, mitä lopussa tapahtuu.

Ja vastatakseni postauksen alun (retoriseen) kysymykseen sanoisin, että aivan kaikkea, mitä Varjonainen tekee, en olisi valmis tekemään selviytyäkseni. Tai niin ainakin haluan kuvitella.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Liz Williams: Aavekauppiaan Tytär


                                         

Tämäkin postaus täytyy aloittaa ihmettelemällä sitä, miten jälleen huomaan pitäneeni kirjasta, josta en olisi uskonut tykkääväni välttämättä kovinkaan paljon. Kansikuvasta, tyhmästä nimen suomennoksesta, ja hitaasta alusta huolimatta tämä kirja on ollut aivan loistava. Tulen varmasti jatkossakin lukemaan näitä Liz Willamssin Snake Agent-kirjoja.

Asetelma kirjassa on se, että yliluonnolisiin rikoksiin erikoistunut, Singapre kolmessa asuva, Chen tapaa rouva Tangin, joka haluaa hänen selvittävän tyttärensä kuolematapausta. Tarkemmin sanottuna sitä, miksi hänen tyttärensä Pearl Tang ei olekaan päässyt taivaaseen, vaan hän on päätynyt aaveeksi helvetin Bordelliin. Pian Chen kuitenkin huomaa, että kaiken takana on jotain paljon vaarallisempaa, ja hän joutuu menemään helvettiin selvittämään tapausta.

Aavekauppiaan tyttäressä lukija pääse tutustumaan erilaiseen ideaan helvetistä ja taivaasta. Itse en Kiinan mytologioista tiedä paljoa, joten en tiedä kuvataanko kirjassa paljon oikeaa mytologiaa, ja mikä on pelkkää kirjailijan keksintöä. Demonien helvetti on kuitenkin aivan erilainen kuin perinteisesti, ja demonit myös. Kirjassa on jotekin kauhean animemainen henki, ja voisin kuvitella tämän kirjan maailman johonkin animeen. Minä yksinkertaisesti tykkäsin kirjasta. Lempihahmoni oli ehdottomasti mäyrä-teepannu ;)

Suosittelen kirjaa kyllä fantasian ystäville. Tämä ei ole siitä perinteisestä päästä fantasiaa mutta hyvin rakennettu ja mielenkiintoinen maailma tästä mielessäni on. Vaikka edelleenkin sanoisin, että kirjan nimen suomennos on mennyt aika paljon metsään. En tiedä miksi se on suomennettu aavekauppiaan tyttäreksi, kun aavekauppiaalla ja tyttärellä ei se suurin rooli tässä kirjassa kuitenkaan ole. Muuten ei suomennoksessa mielestäni ole vikaa. Vaikuttaa hyvin tehdyltä.

Holly Smale: Geek Girl: Matalalentoa mallitaivaalla



Harriet ei ole tavallinen 15-vuotias tyttö. Hän on hieman erikoinen. Hän pukeutuu Nalle Puh- paitoihin, tietää paljon nippelitietoa, panostaa tosissaan kouluun ja lukee paljon. Hän on sanalla sanoen nörtti. Nörtti, joka jää vähän kaikessa ulkopuolelle, ja jolla on kuitenkin paras ystävä, nimetään Nat. Eräänä päivänä mallinurasta haaveilevan Nat pakottaa Harrietin mukaansa muotimessuille toiveissaan tulla löydetyksi. Löydetyksi tuleekin kuitenkin Harriet. Kömpelö nörtti, joka saa katastrofin aikaan muotimessuillakin. Harriet ei voisi vähempää välittää muodista mutta päättää suostua malliksi erään ikävän tapauksen jälkeen koulussa. Samalla hän kuitenkin joutuu huijaamaan niin parasta ystäväänsä kuin äitipuoltaankin. Tietenkin kuviossa on myös Nick, mallipoika joka saa Harrietin sydämen sykkimään.

Geek Girlissä on hyvin paljon jotain samaa kuin esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjojen hahmoissa. Hän joutuu moniin hulluihin tilanteisiin aivan kuten he. Tämä on chick littiä teineille. Hauskaa ilottelua. Kuitenkin kirjassa on myös lämminhenkistä sanomaa siitä, että kaikki ovat arvokkaita omana itsenään. Suvaitsevaisuusopetusta siis.

Lukukomeuksena kirja oli erittäin hyvä välipala. Hauska aivot narikkaan tarina, joka ei kuitenkaan ole täysin tyhjäpäinen. Tämmöisiä kirjoja luen mielelläni vähän vakavampien tai jännittävämpien kirjojen välissä. Kirja saa hyvälle tuulelle, ja on hauskasti kirjoitettu. Ei mitään valittamista siis ;) Hömppää on kiva välillä lukea.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Salla Simukka: Punainen kuin veri


Nuortenkirjojen lukeminen on tänä viikonloppuna ollut melkoista. Niin tuli sitten myös luettua tämä Salla Simukan ,Punainen kuin Veri, joka aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan trillerisarjan. Tätä olen itseasiassa halunnut jo pidempään lukea. Siitä lähtien kun luin Menaisista artikkelin, joka käsitteli Salla Simukkaa ja hänen kirjailijamiestään. Siinä mainittiin tämä kirjasarjakin. Lisäksi olen viime aikoina lukenut tästä kirjasta myös blogeissa. Ja kiinnostus on todellakin herännyt.

Simukalta olen joskus teininä lukenut kirjan, Kun enkelit katsovat muualle, ja siitä pidin kyllä. Oletinkin, että tästäkin olisi tulossa hyvä lukukokemus. Erilainen kuin aiemmin lukemani, edellä mainitun kirjan kanssa, mutta ei suinkaan huonompi. 

Punainen kun veri kertoo Lumikki Anderssonista, joka käy Tampereella ilmaisutaidon lukiota. Eräänä päivänä hän löytää koulun pimiöstä kirjalimellisesti pestyjä seteleitä, jotka on ripustettu kuivamaan. Lumikki sattuu myöhemmin näkemään kuinka Tuukka tulee kiireellä pimiöstä reppu selässään. Reppu, jota Lumikki ei ole ennen nähnyt, sillä pojalla on yleensä ollut marimekon nahkainen olkalaukku. Tämä herättää Lumikin uteliaisuuden, ja hän vakoilee Tuukkaa ja tämän ystäviä Kasperia, ja Elisaa Coffee Housessa. Lopulta Lumikki päätyy mukaan tapahtumaketjuun, johon liittyy huumerikollisia, sekä korruptoitunut huumekyttä. 

Tapahtumien ohella lukija pääsee tutustumaan Lumikkiin tarkemmin pieninä välähdyksinä. Koulukiusaaminen ja siitä selvitytyminen on yksi kirjan teemoista. Se mikä näkyy kaiken taustalla,ja siinä miksi Lumikki on kirjassa niin neuvokas. Samalla kuvaillaan sitä miten Lumikin perheessä ei puhuta asioista, ja vanhemmat ovat menettäneet joskus jotain, mistä Lumikki ei tiedä.

Punainen kuin veri on nuorille suunnattu jännäri. Ja mielestäni oikein taidokas sellainen. Simukka kirjoittaa kaunista, kuvailevaa kieltä, mutta niin ettei se jätä tapahtumia varjoonsa. Lumikin henkilöhahmo ja menneisys avautuu lukijalle hiljalleen tapahtumien edetessä, siinä sivussa. Kirja pitää otteessaan loppumetreille saakka, vaikka tarinan lopetus ei olekaan kauhean yllätyksellinen. Kirja kuitenkin avaa kirjasarjan niin, että lukijalle jää halu lukea seuraavatkin osat. Tykkäsin kyllä. Yksi parhaista nuortenkirjoista, joita olen lukenut.

Tuija Lehtinen: www.liisanblogi.net


Nuortenkirjojen lainausreissulta tarttui mukaani kirjastosta myös sellainen Tuija Lehtisen nuortenromaani, jota en ole ennen lukenut. Nimittäin www.liisanblogi.net . Kirja tarttui mukaan lähinnä siksi, että minua kiinnosti miten Tuija Lehtinen on saanut nuorten nettikäyttäytymisestä kiinni. ;)

Kirja kertoo Liisasta, joka pitää nettipäiväkirjaa. Kun hänen vanhempansa lähtevät vuodeksi Ruotsiin Liisan pikkuveljien kanssa, päätyy Liisa aloittamaan lukion Big Cityssä, jonne menee asumaan kahden tätinsä, ja setänsä luo. Jo alusta alkaen on selvää, että tädit, ja setä ovat erikoisia. Etenkin Tuire, joka pitää Tiffanys nimistä ravintolaa, jossa kaikilla ruoka-annoksilla on jostain kirjan nimestä väännetty nimi. Vai miltä kuulostaa Kaikki isäni kotletit, tai jälkiruoka Anna Marenkina...

Koulun alettua Liisa huomaa lukion oppilaidenkin olevan enimmäkseen outoja otuksia, joista riittää paljon kirjoitettavaa blogiin. Liisan blogi alkaakin saada paljon kommentteja, ja etenkin eräs Murikka outoine kommentteineen antaa Liisalle ihmettelyn aihetta. Hän alkaa epäilemään josko Murikka onkin joku koulusta. Koulun ohella Liisa lukee romanttisia rakkausromaaneja, puuttuu tätiensä elämään ja siinä sivussa deittaileekin muutamaa poikaa. Blogteksteissään Liisa miettii monemoisia asioita, kuten esimerkiksi sukulaisten noloja kysymyksiä nuorten rakkauselämästä, ja sitä miksi tulla isona.

Kirjan rakenne on erilainen kuin yleensä. Jokainen luku alkaa Liisan kirjoittamalla blogtekstillä, ja luvun jäljessä on aina Liisan saamat kommentit. Siihen väliin mahtuu tietysti paljon asiaa siitä, mitä välillä tapahtuu. Kirjan minäkertojana toimii Liisa. Blogitekstissä on kirjakieltä, mutta Liisan kertojaääni puhuu puhekielellä.

Lukukokemus oli tämän kirjan kanssa hykerryttävä. Muistan nauraneeni monta kertaa lukiessani, etenkin Liisan saamille kommenteilla blogiinsa. Pidin tästä jopa enemmän kuin niistä Laura-kirjoista. Hauskuutta oli vielä enemmän. Jos olisin vielä teini, menisin tämä lemppareiden listalle. Tällä hetkellä se on vahvasti hyvä ja hauska kirja, mutta ei yllä niille korkeimmille sijoille sydämessäni.

Paulo Coelho: Alkemisti



Maanantaina lainasin ystävältäni Paulo Coelhon Alkemistin. Olin halunnut lukea kirjan jo pitkään. Nyt oli sen aika. En ollut varma tulisinko pitämään kirjasta, sillä olin joskus yrittänyt lukea Coelhon teoksen, Istuin Piedarjoella ja itkin, minkä jätin sitten kesken, koska kirja ei vain lähtenyt käyntiin. Alkemistin kanssa kävi kuitenkin toisin.

Alkemisti kertoo Santiagosta, nuoresta Andalusialaisesta paimenpojasta, joka lähtee etsimään aarteita pyramiideilta. Matka kulkee Tangerin kautta aavikolle, keitaalle ja siitä lopulta Egyptiin. Matkan aikana paimenpoika kokee paljon, ja tapaa monenlaisia ihmisiä. Jokainen neuvoo poikaa tavallaan. 

Alkemistissa puhutaan paljon unelmista, ja niiden toteuttamisesta. Puhutaan myös erittäin maailmaa syleilevästi Maailman sielusta, ja siitä että "Kun unelmoit jostain, koko maailmankaikkeus auttaa totettamaan unelmasi"  Kirjassa tulee vastaan hienoja ajatuksia, tosin jotkut niistä ovat aika itsestäänselvyyksiä. Alkemisti ei kuitenkaan ole huono kirja, sillä siinä on jotain joka saa jatkamaan lukemista. Se on kauniisti kirjoitettu, ja paimenpoika on ihan sympaattinen hahmo. Mielestäni Alkemisti oli ainakin paljon parempi kuin aiemmin yrittämäni ,Istuin Piedarjoella ja itkin -teos. Santiagon tarina vei mukaanaan, ja halusin tietää mitä hänelle tapahtuu. 

Alkemist ei tästä huolimatta yllä kuitenkaan kauhean korkealle arvoasteikossani. Se on ihan kaunis pieni tarina mutta mitään Wow-efektiä se ei ainakaan minulle anna. Tarina tarinoiden joukossa, johon on ympätty elämänfilosofiaa. 

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori




Torstaisella kirjastoreissulla mukaani tarttui teinikirjojen lisäksi myös tämmöinen aikuistenpuolen kirja pikalaina-hyllystä. Nimittäin Veera Niemisen Avioliittosilmulaattori. Tästäkin olin joistain blogeista jo lukenut, en vain muista mistä. Laura-kirjojen jälkeen olikin hyvä tarttua tämmöiseen aikuisten hömppäkirjaan.

Avioliittosimulaattori kertoo itäsuomalaisesta Ainosta, joka rakastuu länsisuomalaiseen Jussiin. Yhdessä he päättävät, että Aino menee kokeeksi kuukauden ajaksi Jussin sukutilalle, kokeilemaan miten emännän saappaisiin astuminen luonnistuu. Perillä odottelee kuullemma Jussin lisäksi tämän isä, setä sekä pikkuveli. Aino arvelee pärjäävänsä tuntemattomien sukumiesten keskellä, sillä hänhän pärjää kenen kanssa tahansa. Kuitenkin perillä Aino saa herätyksen todellisuuteen. Jo pihalla tulee vastaan äreän oloinen ukko, joka sanoo " Uggoloi", jättäen Ainon miettimään, mitä ihmettä juuri tapahtui. Tästä alkaa hauska kuvaus Ainon sopeutumisesta länssuomalaiseen huusholliin juroine ukkoineen, joiden puheesta Aino ei tahdo saada selvää. Aino hämmentääkin talon tuttuja rutiineja muun muassa ostamalla kahvipöytään kaupan kääretorttua.

Kirjassa ei loppujen lopuksi tapahdu paljon mitään. Sen parasta antia on hauskat tilanteet joihin Aino päätyy, ja komminukointiongelmat, joita hänellä on talonväen kanssa. Veera Nieminen osaa kuvata maatilan arkea, ja erilaisia vuorovaikutustilanteita todella hauskasta, ja murteiden käyttökin sujuu mainiosti.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta. Se oli hauska, ja piti otteessaan. Välipalakirja, mutta maukas sellainen. Aivan kuten eräs mansikka-kakku ;)

Tuija Lehtinen: Laura kultatukka & Laura menopäällä



Torstaisella kirjastoreissulla etsiskelin lähinnä nuortenkirjoja, sillä minulle iski hirmuinen himo lukea nuortenkirjoja. Tästä himon syntymisestä on kiitettävä Lukutoukan kulttuuriblogia , jota aloin lueskelemaan tällä viikolla.  Nuortenkirjahullus olikin sitten aloitettava jollain tutulla ja turvallisella
Tuija Lehtisen kirjoja tuli teininä kahlattua aika paljon läpi. Muun muassa Mirkka-sarja ja Laura-Sarja tulivat tutuiksi. Yksittäisiä kirjojakin luin, ja niistä ehdoton lempparini oli Kundi kesätukkainen. (se pitäisikin lukea joskus myös uudestaan).

Tällä kertaa mukaan tarttuivat Lehtiseltä kuitenkin vanhat tutut Laurat, perätin kaksin kappalein. Otin tosin epähumiossa ensimmäisen ja kolmannen osan, mutta eipä tuo haitannut. Ajattelin nyt kummastakin kirjoittaa samaan postaukseen, koska ne nyt olivat näitä uudelleen luettavia kirjoja ;) Yhden Lehtisen nuortenkirjan lainasin myös, jota en ennen ole lukenutkaan. :D

Laura kultatukka aloittaa kirjasarjan. Siinä laura on 13 ja puoli. Hän odottelee kesälomaa yhdessä parhaan ystävänsä Jennan kanssa. Kirjassa esitellään Lauran perhe, johon kuuluu äiti, isäpuol Antti (joka on Lauralle ihan vain isä), isoveli Sakke, ja pikkuvieljet Mikko ja Teemu. 

Elämä uusperheessä ei aina ole helppoa. Laura jakaa huoneensa ötökkähullun pikkuveljen kanssa, joka haluaisi perustaa oman perhosfarmin Lauran sängyn verhoon. Isoveli Sakke aiheuttaa hankaluuksia teiniangsteissaa kun ei enää halua kutsua Anttia isäksi ja kapinoi muutenkin. Lisää harmaita hiuksia ja jännitystä Lauralle tarjoilee myös Hönön jengi ostarilla, joka tuntuu ottavan Lauran ja hänen pikkuveljensä erityishuomioon. Lisäksi eräs luokan poika Viljami pyytelee Lauraa vähänväliä treffeille. Kirja rakentuu kaikenmoisista sattumista Lauran kevään ja kesän aikana. Enimmäkseen se tuntuu esittelevä lukijalle katraan erilaisia hahmoja, sekä miljöön minne Laura-kirjojen tapahtumat sijoittuvat.

Laura menopäällä on jo sarjan kolmas osa. Sen alussa Laura on matkaamassa kahdeksannen luokan talvilomalla biologisen isänsä luo Saksaan kylään yhdessä Saken kanssa. Tarkoituksena on tavata isän uusi vaimo Ursula, ja heidän puolivuotias lapsensa Liselotte. Matkalla Laura pääsee tutustumaan isäänsä, ja tajuaa yhä selvemmin, että Antti on hänelle enemmänkin se ykkösisä. Kivaa Lauralla kuitenkin on. Kotosuomeen palatessaan Lauran arkea pyörittää koulun lisäksi myös koululaisvartin pitäminen paikallisradiossa, ja tanssiharrastut tanssiparinsa Nikon kanssa. Seikkaliuja aiheuttaa naapurin Terri, ja tanssitreeniksellä Tytti, joka havittelee Lauran tanssiparia itselleen. Samalla Laura myös treffailee, ja viettää aikaansa bestiksensä Jennan kanssa.

Mitäs nostalgiamatka nuoruuteeni kirjoihin antoi minulle? No, ainakin sen tutun ja turvallisen lukukokemuksen, jossa voi heittää aivot narikkaan. Samalla sain karmeita flashbackejä omaan teiniyteen. :D Monet tyttöjen ongelmista kirjassa olivat niitä, mitä itsekin tuli senikäisenä mietittynä. Eivät Laura-kirjat tehneet kuitenkaan niin suurta vaikutusta kuin aikoinaan. Mutta ei niiden tarvitsekaan. Nostagiannälkään ne olivat kuitenkin mainiota luettavaa. Tuija Lehtisen nuortenkirjoihin voi luottaa aina ;)

tiistai 18. helmikuuta 2014

J. R Ward: Langenneet Enkelit 1: Halu






Löysin tämän kirjan sattumalta kirjastossa vieraillessani, ja muistin kuulleni kyseisen kirjailijan tuotoksista, ja tästäkin sarjasta jo jotain. Ennakkoasenteeni, täytyy tunnustaa, ei ollut kovin mieltä ylentävä. Ajattelin, että kirja ei antaisi minulle mitään, että se olisi huono. Uteliaisuuteni voitti kuitenkin, ja otin kirjan lainaan. Jonkin aikaa myös viivyttelin aloittamisessa, koska olin niin varma, etten varmasti tykkäisi kirjasta yhtään. Pitäisin sitä vain kurana. Kuinka väärässä olinkaan..

Eihän tämä nyt tietenkään ole mitään korkeakirjallisuutta, tai parasta fantasiaa, jota olen ikinä lukenut. Kirjahan on hyvinkin viihteellistä fantasiaa. Missä nyt ei ole mitään vikaa. Olenhan lukenut koko ikäni myös viihdekirjallisuutta, ja hömpänpömppää. Aina jotenkin ajattelin, että fantasiakirjallisuus ei kevyempänä versiona maistuisi mutta maistuihan se. Parasta aivotnarikkaan viihdettä tuntui tämäkin kirja olevan. Varsin mahtavaa omassa lajissaan, ja huomasin jopa viihtyväni tarinan parissa.

Täm J. R Wardin Haluhan aloittaa Langennet Enkelit sarjan. Pääsemme tutustumaan Jim Heroniin, salaperäiseen komistukseen, josta tulee langennut enkeli. Hän saa tehtäväkseen pelastaa seitsemän sielua seitsemältä kuolemansynniltä, ja kadotukselta. Ensimmäinen pelastettava on Vin Di Pietro, mies jolle työ ja tavaroiden omistaminen on kaikki kaikessa. Jopa hänen tyttöystävänsä on täydellinen, kuin näyttelyesine. Sitten hän kohtaa Marie-Teresen, ja kaikki muuttuu. Hänen on myös opittava luottamaan Jimiin, uuteen tuttvuuteensa. Jimilläkin on monia salaisuuksia menneisyydestä. Jim saa onneksi myös yllättävää apua, ja seuralaisia tehtäväänsä. Mutta myös vaarallisen vastustajan.

Kirjassa on kaikkea, mitä viihderomaanilta voi odottaa. Jännitystä, romantiikkaa (hyvin eroottista sellaista), ja sankari jolla on piinaava menneisyys. Kieli on konstalematonta, ja aika rohkeaakin tietyssä mielessä. Fantasiaharlekiiniksikin tätä voi kuvailla ;) Paitsi että yliluonnollinen vivahde tuo tähän sitä jotakin, jota harlekiineissa ei ole.

Kirja ei nouse lempikirjojeni listalle mutta huonokaan se ei ole. Se on narikkapaikka aivoille, ja luen oikein mielelläni jossain vaiheessa tätä Langenneet Enkelit -sarjaa lisää.





sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Philippa Gregory: Punainen Kuningatar



Punainen Kuningatar on toinen osa Philippa Gregoryn Ruusujen Sota - sarjaa, joka kertoo vahvoista naisista 1400-luvun hovijuonittelun, ja satavuotisen sodan pyörteissä. Punainen Kuningatar kertoo Henrik Tudorin äidin, Margaret Beuafortin, tarinan. 

Margaret, jonka kuuluu Lancasterin sukuun, joutuu 12-vuotiaana vaimoksi puolet häntä vanhemmalle miehelle. Margaret, joka ihailee Jeanne D`arcia haluaisi mieluummin luostarin Abbedissaksi ja lukemaan pyhiä tekstejä. Äidillä on kuitenkin muut suunnitelmat, ja Margaretin on määrä tuottaa Lancasteriden perillinen yhdessä Edmund Tudorin kanssa. Jo yhdeksänvuotiaan "rukoilijan polvet" omaava Margaret joutuu alistumaan kohtaloonsa, ja menemään naimisiin. Kolmetoisavuotiaana hän synnyttää pojan, joka nimetään Henrikiksi. Siitä lähtien Margaretin tehtävä, omasta mielestään Jumalan antama, on nostaa Henrik kuninkaaksi. Ja kaikista suurin unelma Margaretille tuntuu olevan se, että hän vielä jonain päivänä saisi kirjoittaa nimesä perään kirjaimen R, latinan sanasta Regina, jota kuningattaret itsestään käyttävät.

Toisin kuin Gregoryn aiemmassa kirjassa Valkoinen Kuningatar, joka kertoi York-suvun kuningatar Elisabethista, Punainen Kuningatar ei sisällä juurikaan romantiikkaa. Margaret ei ole intohimoinen nainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta miestä, jolle joutuu vaimoksi. Ja kun Edmund kuolee ennekuin ehtii nähdä edes poikaansa, Margaret siirretään seuraavalle aviomiehelle, ja hän joutuu jättämään poikansa tämän sedän hoiviin. Rakkaudettomuus  tuntuu tulevan Margaretin kohtaloksi. Hän välittääkin vain tehtävästään, jonka kuvittelee saaneensa jumalalta. Henrik on ainoa oikea kuningas hänen mielessään, ja Margaret juonittelee vuosikaudet päämääränsä saavuttamiseksi.

Punainen Kuningatar ei hurmaa päähenkilällään, sillä Margaretista on hyvin vaikea pitää. Surullista on kuinka hänet naitetaan niin nuorena, ja niin vastahakoisena. Nainen ei ole mitään muuta kuin synnytytskone, jonka täytyy tuottaa miehelle perillinen. Se on ajan henki. Margaret ei kuitenkaan kasva ihmisenä, vaan hänen ainoa ja tärkein tavoitteensa on vallan saaminen. Hän perustelee tämän halun, ja toimintansa Jumalan tahdolla.

Kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, tarkka, ja vangitseva kuvaus 1400-luvun Englannista ja sen kuninkaallisista. Hovin juonittelut, tarkat taistelukuvaukset ja keskiaikainen ylimystön elämänmeno on mielenkiintoista. En kuitenkaa pitänyt Punaisesta Kuningattaresta niin paljon kuin sarjan aiemmasta osasta. Margaret kun ei ole kovin samaistuttava hahmo. 

Kirja on kuitenkin yksi parhaimpia historiallisia lukuromaaneja, joita olen lukenut.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on Kapinaa



Hm, en tiedä nyt mitä tästä kirjasta sanoisin. Pandemonium- rakkaus on kapinaa, on jatkoa kirjalla Delirium - Rakkaus on harhaa . Monella tavalla tämä toinen osa on vauhdikkaampi, mielenkiintoisempi, ja paljastaa vallitsevasta yhteiskunnasta enemmän kuin ensimmäinen osa. Rakastamaan oppinut Lena joutuu kyseenalaistamaan yheiskunnan oppeja yhä enemmän, ja pärjäämään uudenlaisessta tilanteessa. Kirjan tapahtumat alkavat tilanteesta, jossa edellisen kirjan lopusta on kulunut puoli vuotta. Nyt Lena on osa kapinaa. Kirjassa kerrotaan joka toisessa luvussa myös ajasta, joka seurasin ensimmäisen kerran loppua. Näin hypitään siis hieman ajassa mutta se ei häiritse juurikaan.

Tässä toisessa osassa mennään syvemmälle maailman sisään, ja Lenakin on hahmona paljon mielenkiintoisempi ja vähemmän ärsyttävä. Tapahtuma vievät mukanaan, ja kirja on pakko lukea kerralla. Itse aloitin eilen illalla, ja luin tänään loppuun. 

Pandemoniun- rakkaus on kapinaa on ihan hyvä tarina. Joskin muutamassa kohdassa tapahtuu ennalta-arvattavia asioita. Palajstamatta kirjan loppua täytyy kuitenkin sanoa, että jollain tasolla petyin siihen. Se oli liian ennalta-arvattavaa, vaikka en sitä arvannutkaan ennen loppua. Mutta sanotaan nyt että ei se kyllä yllättänyt. En ole lukenut Meyerin Twilight-kirjoista kuin ensimmäisen mutta olen kuullut niiden perusideasta paljon, ja täytyy sanoa, että yksi aika samanlainen piirre tästäkin kirjasta löytyy. Mihin siis tämä pettymykseni lopussa paljastuvaan seikkaan juontuu.

Aion kuitenkin lukea tämän sarjan viimeisenkin osan, koska minua kiinnostaa miten tarina loppuu, ja miten Olivet saa koko vyyhden kerittyä kasaan.

Viihdyttävä kirja, ja ajatus rakkaudettoman elämän ihannoinnista ja totalitaarisesta järjestelmästä on kyllä hyvinkin mielenkiintoista. Jotkin päälleliimatut jutut vain hieman ärsyttävät, ja vievät vähän lukunautintoa. Tämän kirjasarjan perusteella kyllä näen kuitenkin, että ehkäpä dystopia-kirjallisuus olisi myöhemmin jossain määrin ihan lukemisen arvoista. Ei hullumpi genre siis, ja toivon, että jossain vaiheessa pääsen tarttumaan vielä parempaan dystopiaan.

ps. meidän kirjastossa nämä kirjat ovat aikuisten puolella, vaikka monesta blogista olen saanut sen käsityksen että nämä olisivat nuortenkirjoja. Hämärää. 

Sara Gruen: Apinatalo



Luin vähän aikaa sitten Sara Gruenin esikoiteoksen Vettä Elefanteille, ja rakastuin. Tarina oli niin hyvä, että kun törmäsin kirjastossa tähän Apinataloon, oli minun pakko lainata se. Takakannenkin perusteella Apinatalo vaikutti lukemisen arvoiselta. Sitä se olikin. Petyin kuitenkin hieman. Apinatalo ei ollut yhtä hyvä kuin Vettä Elefanteille. En kokenut samaa taikaa enää tämän kirjan parissa.

Apinatalo kertoo Isabel Duncanista, tutkijasta joka tukii Bonobo-apinoita Suurten ihmisapinoiden keililaboratoriossa. Bonoboist on mudostunut hänelle perhe, joka on enemmän perhe kuin hänen oma perheensä. Bonobot ovat leikkisiä. ja pystyvät kommunikoimaan viittomien avulla ihmisten kanssa. Eräänä päivänä kaksi toimittajaa tulee tutustumaan bonoboihin. Heidän lähdettyänn laboratorio joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Sinne tehdyn pommi-iskun seurauksena Isabel loukkaantuu vakavasti, ja Bonobot pääsevät vapaaksi. Isabel herää sairalassa enemmän huolissaan Bonoboista kuin itsestään vain saadakseen kuulla yliopiston myyneen bonobot. Alkaa toipuminen, ja huoli Bonoboiden olinpaikasta, kunnes jonkin ajan päästä alkaa uusi tos-tv sarja, jossa Isabellalle niin rakkaan Bonobot ovat pääosassa. Hänen on pelastettava apinat. 

Samaan aikaan kirjassa tarkastellaan myös laboratoriossa käynyttä toimittajaa, Johnia, jolla on omat hankaluutensa kotona Amanda-vaimon kanssa, joka saa töitä Los Anglesissa sarjan käsikirjoittajana. Samaan aikaan John on myös huolissaan apinoista, ja niiden kohtalosta, kuultuaan mitä laboratoriossa on käynyt.

Näiden hahmojen lisäksi Gruen marssittaa mukaan monenmoisia sivuhenkilöitä, aina aktivistinuorista venäläisiin strippareihin. Tarinassa liikutaan hieman liian monessa paikassa. Toisaalla on Isabella, joka yrittää selvittää Bonobojen kohtaloa, toisaalla toimittaja John, ja hänen vaimonsa Amanda omine ongelminen. Kirja tuntuu irvivät tv-viihteelle, ei pelkästään Bonoboja hyväksikäyytävä tosi-tv: n tiimoilta, vaan tarinaan on ympätty myös Amandan vaikeuden Los Angelesissa, jossa käsikirjoittajienkin täytyy otaa botoxia ja pysyä nuorekkaina. 

Tarina rönsyilee mielestäni liikaa kaikkialla. Itse olisin toivonut, että apinat olisivat olleet tarinassa vielä vahvemmin mukana. Heidän käyttäytymistään, ja apinoita kyllä käsitellään paljon, ja mielenkiintoisesti. Bonobojen käyttäytymisen, ja keskustelujen kuvaukset ovat mielestäni kirjan parasta antia. Keljuilu tv-kulttuuria kohtaan on myös hauskaa, ja hyvin terävänäköistä ja oivaltavaa. Juonikuvioita ja eri elementtejä kirjassa on vain aivan liikaa, eikä hahmoihin pääse yhtä hyvin sisään kuin Vettä Elefanteille kirjan hahmoihin. 

Apinatalo on kuitenkin ihan viihdyttävä kirja, ja sen lukee nopeasti. Kirjaan on myös otettu mukaan paljon tietoa kädellisten apinoiden tutkimusetiikasta, ja siitä miten niitä on kohdeltu myös huonosti. Apianosiot ovatkin kirjan parasta antia, enkä oikein ymmärrä miksi toimitaja Johnin Amanda-vaimon ahdistus ja ongelmat on otettu niin vahvasti osaksi kirjaa. 

Apinatalo ei vienyt minua samalla tavalla maailmaansa kun Vettä Elefanteille mutta pidin siitä jollain tasolla silti. Se oli hauska ja oivaltava kirja, ja Bonobot olivat aivan mahtavia. Liika rönsyily tarinassa oli kuitenkin minulle liikaa. Tuntui kuin olisin lukenut kahta eri kirjaa samassa.

torstai 13. helmikuuta 2014

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille



Tämä kirja kiinnitti huomioni kirjastossa miltei heti. Se oli nostettu esille sellaiseen omaan erikoishyllyynsä, jossa on muutan eri genren kirjoja (kirjastonhoitajien esille laittamia) rivissään. Sieltä se tuijotti minua, ja vaati välitöntä huomiota. Kirjan kansikuva on jotenkin vangitseva, ja sitten kun näin lukea nimenkin, niin vaikutuin. Piti ottaa kirja käteen, ja lehteillä sitä hieman. Sitten näin ne vintagekuvat, jotka olivat siellä sisällä..ne olivat tosiaan eriskummallisia. Sitten luin takakannen, ja sivuliepeen, ja kiinnostuin vielä lisää. Tarina vaikutti mielenkiintoiselta.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille alkaa Yhdysvalloista, joissa 16-vuotias poika Jacob menettää isoisänsä omituisissa olosuhteissa. Isoisän, joka on koko Jacobin lapsuuden ajan kertonut hänelle tarinoita orpokodista, jossa asui sodan aikana. Orpokodista, jossa oli samaan aikaan omituisia lapsia, joista isoisällä on myös näyttää kuvia. Lisäksi isoisä kertoo hirviöistä, joita pakoon on tullut Yhdysvaltoihin asti. Lapsena Jacob uskoi isoisän tarinoihin mutta kasvaessaan hän alkaa epäillä, ja pian ajatteleekin niiden olevan vain sodankauhuja muistelevan juutalaisen miehen tapa käsitellä traumoja natseista, ja sodan tapahtumista.

Kun Jacobin isoisä kuolee hänen silmiensä edessä oudoissa olosuhteissa, hän päättää lähteä kaukaiselle Walesilaiselle saarelle, jossa isoisän orpokoti on ollut, tarkoituksenaan löytää vastauksia. Talo on entisellä paikaallaan mutta autiona..tästä asetelmasta tapahtumat lähtevät liikkeelle, Jacobille selviää paljon isoisän menneisyydestä

Ovatko he, ja mitä sitten tapahtuu, sitä on kai jokaisen otettava itse selvää. Toivottavasti en ole paljastanut jo liikaa. Itselläni sytytys kirjan kanssa lähti käyntiin hieman hitaasti, mutta lopulta imauduin mukaan, ja rakastuin. Enkä vähiten upeiden valokuvien takia. Tarina oli mielenkiintoinen, ja lähti kunnolla käyntiin viimeistään saarelta, jolla orpokoti sijaitsee. Asetelma on mielenkiintoinen. Isoisä ja hänen tarinansa, nuori poika joka lähtee selvittämään totuutta. Ja sen mitä selviää oli mielestäni mielenkiintoista, ja tapahtumat vetävät mukaansa. Sitä haluaa tietää, mitä tapahtuu.

Pari ennalta arvattavaa kohtaa kirjassa oli mutta nekin tajuaa vasta vähän aikaa ennen paljastusta. Kirjan kerronta on hyvin selkeää, ja kirjan voima on tarinassa. Juoni on selkeästi rakennettu, ja siinä pysyy hyvin perässä. Vaikka kirja on ainakin kirjastossa luokitettu kauhukirjallisuuteen, ei se mielestäni ollut kauhean pelottava. Pikemminkin pitäisin sitä fantasiakirjana, joskaan en perinteisenä sellaisena. Tai ehkä se on monen genren välimuoto. En ole kirjallisuustieteilijä, joten en ole hyvä määrittelemään genrerajoja.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on joka tapauksessa mainio tarina. Ei välttämättä yllä vielä lempikirjojeni listalle, mutta pääsee aika lähelle. Loppu on avoin, ja näemmä wikipedia ainakin kertoo, että kirjalle olisi ilmestynyt tänä vuonna jatko-osa Yhdysvalloissa. Jään odottamaan innolla sitä päivää kun joskus pääsen siihen kiinni ;)

Kirjoja, kirjoja!

Tähän väliin tekee mieli vähän kirjoitella, ei lukemastani kirjasta, vaan muuten lukemiseen littyen. Tällä hetkellä olen uponnut vähän liikaakin kirjallisuuteen, ja kirjojen maailmaan. Se on hyvä asia blogin kannalta, mutta huono opiskelujen. Kohta joudun luultavasti vähän hidastamaan lukutahtia, että saan viimeisen opintoni tänä vuonna kasaan.

Kirjat kuitenkin tuovat helpotusta erinäisiin stressaaviin asioihin, joten pidän niistä kiinni opiskelujenkin lomassa. Pitää vaan opetella sopiva suhden opiskelun ja lukemisen, ja blogin kirjoittamisen välille. 

Nyt kuitenkin tuntuu moneen vuoteen siltä, että tästä kirjallisuusblogin pitämisestä tulee jotakin. Intoa lukemiseen on vaikka kuinka paljon, ja lukulistani pituus miltei mittaamaton ;) Joskus ennen joulua (vai oliko se tammikuussa? taisin jotain listaa laittaakkin ylös...lista on sittemmin paisunut aikapaljon, ja en taida nyt enää uudestaan listaa tänne kirjata kokonaisuudessaan. Sen sijaa kirjoitan muutamasta kirjasta, joita olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en vain ole saanut aikaiseksi.

Näitä kirjoja ovat Jane Austenin Emma, J.R.R Tolkienin Silmarillion, Leo Tolstoin Anna Karenina, ja Alexander Dumasin Monte Criston Kreivi. Kaikki näistä ovat sellaisia kirjoja, joita olen joskus aloittanut lukemaan mutta syystä tai toisesta ne ovat jääneet kesken. Sen lisäksi, että pyrin tänä vuonna lukemaan vähintään 50 kirjaa, ajattelin, että toinen haasteeni tälle vuodelle olisi vihdoin viimein lukea nämä mainitsemani kirjat. Kaikki ovat klassikoita, joita olen halunnut lukea jo pitkään. Koska kaikkiean aloittamisesta on kulunut pitkä aika, pitää minun jokainen aloittaa myös alusta. 

Haastavaa tästä tulee, mutta onneksi kesäkin koittaa joskus, ja jos olen (ja toivon todella) saanut opintoni siihen mennessä pakettiin, ja paperit ulos (tai ainakin ulospäin), on minulla koko kesä aikaa omistaa enimmäkseen lukemiselle. Ah autuutta ;) 

Tämmöisen haasteen olen nyt itselleni asettanut. Ikuisuuskirjat lukuun ;)


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Stephen King: Pimeä yö, Tähdetön Taivas



En olekaan pitkään aikaan säikytellyt itseäni Stephen Kingin taidokkaalla kauhulla. En itseasiassa ole lukenut häneltä mitään loppuun asti koko kirjablogini aikana. Mikä on tietenkin jo aika pitkä aika. Joten nyt oli sitten pitkästä aikaa sen aika.

Uhrikseni valikoitui tällä kertaa novellikokoelma, tai pienoisoromaaneiksi kirjan takakansi niitä väittää. Jos Kingiltä kysyttäisiin lieneekö kyseessä sitten short stories, eli novellit. Oli niin tain näin, niin tämä kirja tuli ahmittua hyvin nopeasti. Kirja sisältää neljä tarinaa, joiden nimet ovat; 1922, Iso kuski, Kahden Kauppa, ja Onnistunut avioliitto.

Ensimmäinen, 1922 kertoo erään maanviljeljän karmivan tarinan. Maanviljelijän, jolla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissaan, mutta joka saa tuta että pahalla on paskainen loppu. Toinen tarina nimeltään Iso Kuski, taas kertoo raiskatun kirjailijan kostotarinan. Kahden kaupassa hierotaan pirunkauppoja. Viimeisessä kertomuksessa, Onnellisessa avioliitossa, vaimo saa selville miehensä synkän harrastuksen.

Minä luen harvoin novelleja,tai pienoisromaaneja. Kingiltä olen joskus lukenut sellaisia muutaman. Tässä tulee kyllä sellainen tunne, että moista voisi harrastaa enemmänkin..saa nähdä. Tämä yksilö ainakin oli onnistunut. Kaikki tarinat Kahden kauppoja lukuunottamatta tekivät minuun suuren vaikutuksen. Parhaimman sijan saavat kaksi tarinoista jakaa keskenään, ja ne ovat Iso kuski, sekä Onnellinen avioliitto. Niissä olin myös täysin tarinan päähenkilön puolella. Kokoelman aloittnut 1922 oli myös hyvinkin hieno tarina, joskaan ei yltänyt aivan samalle tasolle. Kahden kaupat taas, se miksi ne eivät tehneet vaikutusta, johtui siitä että tarinasta puuttui jokin särmä. Se oli kyllä Kingin kynänjäljen humoristista puolta hyvin esille tuova, mutta jostain syystä se jäi vähän välipalan asteelle. Liekö sen tarkoituksena sitten ollutkin jäädä vällikevennykseksi, en tiedä. Se oli jokatapauksessa mielestäni vain ihan okei. Siihen ei pääsyt oikein sisälle, se ei ollut imussa.

Tästä taisi alkaa taas King innostukseni :D Taidan palailla herran tuotantoon uudestaan taas jossain vaiheessa. Esimerkiksi Tohtori Uni on tällä hetkellä varauksessa kirjastosta. Toivottavasti se tulisi pian.


tiistai 11. helmikuuta 2014

Gene Wolfe: Uuden Auringon Kirja 1: Kiduttajan Varjo



Olen viime aikoina yhä enemmän innostunut tutustumaan tieteiskirjallisuuteen, ja sellaiseksi myös tämän kirjan takakansi mainostaa itseään. Voisin kuitenkin nähdä tämän kirjan yhtä hyvin fantasiana, koska kirjan maailmassa, ja rakenteessa on hyvin fantasiamaisia piirteitä. Kiduttajan Varjo aloittaa muuten kirjasarjan, ja voi olla, että tulen lukemaan seuraaviakin osia.


Kirjan juoni on hieman omituinen mielestäni, ainakin aluksi. Takakannen mukaan kirja sijoittuu niin kaukaiseen tulevaisuuteen, että se vaikuttaa kauan aikoja sitten unohdetulta menneeltä. Mitä se nyt sitten tarkoittaakin, siitä en ole aivan varma. Jokatapauksessa kirja kertoo Severianista, kiduttajan oppipojasta, joka rakastuu erääseen kidutettavaan. Tämä rakastuminen johtaa lopulta tapahtumaan, jonka seuraksena Severian karkotettaan kiduttajien killasta ja määrätään syrjäseuduelle pyöväliksi. Ensin hänen on kuitenkin kuljettava Ikuisen kaupungin, Nessuksen läpi, jossa tapahtuu kummia, kun hänen ollessaan ostoksilla pienessä basaarissa, haarniska-asuinen henkilö tulee, ja haastaa hänen kaksintaisteluun.

Kirjan alussa kuvaillaan paljon Severianin oleskelua Kiduttajain killlassa, ja kyseisen killan historiaa ja toimintaa. Tässä osassa kirjaa en ihan päässyt perille, millainen koko kirjan maailma oikeastaan on. Lukeminen oli takkuista, enkä tajunnut juuri mitään. Ajattelin jo jättäväni kirjan kesken. Mutta sitten tui puoliväli, ja Severian lähti kiduttajien killan linnoituksesta seikkailemaan Nessukseen. Silloin kirjassa alkoi tapahtua paljon, lyhyessä ajassa. Tarinaan tuli lisää hahmoja, jotka tuntuivat mielenkiintoisimmalta kun ketkään, ketä Kiduttajien linnoituksessa, ja sen osassa tarinaa oli. 

Kiduttajan varjossa Severian ei pääse vielä Nessuksen muurien ulkopuolelle, ja tarina loppuu juuri kun hän mukaan tarttuneine seuralaisineen tulee kauppungin muurille...mikä itsessään kannustaa lukemaan muitakin kirjasarjan osia...

Tunteeni tästä kirjasta ovat vielä aika ristiriitaiset. Tosiaan jostain puolestavälistä lähtien alkaa taphtua, ja tarina muuttuu mielestäni paljon mielenkiintoisemmaksi. Kirjan maailma tuntuu kuitenkin jäävän hieman vieraaksi, enkä oikein saa vastausta moniin kysymyksiin, joita mietin. En tiedä miten tuonkaltaiseen tulevaisuuteen on päädytty, mikä rooli kiduttajilla loppujen lopuksi on, vai ovatko he pelkkä oikeuskoneiston osa. Lisäksi elämä linnoituksen ulkopuolella jää vielä vieraaksi,vaikka puolivälin jälkeen siitäkin alkaa paljastua osia. Kaiken kaikkian kirjasta saa hyvin fantasiamaiset fibat, koska meininki näyttää välillä hyvin keskiaikaiselta, ja tapahtumien alkaessa kunnolla, Severian tuntuu törmäävän mitä ihmeellisimpiin tyyppeihin, ja ajautuvan seikkailusta seikkailuun. 

Uteliaisuusteni kirja onnistui kuitenkin herättämään aika lahjaakkasti, joten luultavasti tulen tarttumaan sarjaan myöhemminkin.


Elif Shafak: Kunnia



Tästä kirjasta kirjoittaessani, en oikein tiedä mistä aloittaa. Tämä kirja herätti niin monia ajatuksia jo lukuhetkellään, että osa on luultavasti kadonnut jo taivaan tuuliin, vaikka luin tämän loppuun vasta eilen. Sen kuitenkin sanon ihan alkuun, että Elif Shafakin kirjoja tulen varmasti lukemaan joskus enemmänkin. Sen verran syvä, ja hyvä lukukokemus tämä oli!

Kunnia kertoo erään muslimiperheen sukutarinan. Se lomittuu monelle eri ajalle, aina 1940-luvun turkista 1990-luvun Englantiin. Tarina hyppii ajanjaksosta toiseen, ja kertojakin vaihtelee paljon. Välillä on minä-kertojaa, välillä kaikkitietävää. Jotkin luvut on kirjoitettu päiväkirjamuotoon.

Ajallisesti tarina alkaa eräässä pienessä kylässä Eufratin rannalla, jossa nainen synnyttää kaksoset Pemben ja Jamilan, jotka nimetään koko nimiltään Vaaleanpunaiseksi Kohtaloksi ja Kyllin kauniiksi.  (kuinka ihanat nimet muuten.) He syntyvät kuudenneksi ja seitsemänneksi lapseksi naiselle, joka haluaa kaikista eniten poikaa.Kaksosista juuri Pembe päätyy naimisiin, ja saan lapsia. Hänen ensimmäinen lapsensa on poika, jota hän alkaa kutsua sulttaanikseen. Iskender. Toinen lapsi syntyy tytöksi, ja saa nimen Esma. Pembe lähtee lastensa ja miehensä kanssa Englantiin, jossa syntyy kolmas ja viimeinen lapsi Ynus. Pembe joutuu jättämään taakseen rakkaan kaksoissiskonsa mutta nämä kaksi pitävät yhteyttä kirjeitse. 

Englantiin sijoittuvissa osissa eletään 1970-lukua sekä 1990 lukua, ja seurataan Pemben perheen tarinaa. Perheenpää lähtee toisen naisen perään, ja Pembe jää yksin huolehtimaan lapsista. Hän tapaa eräänä päivänä kaupungilla Eliaksen, josta tulee osa Pemben elämää, ja kohtaloa. 1990-luvusta kertovissa osioissa sekä Esma että Iskender muistelevat omaa osuuttaan menneisiin tapahtumiin.

Paljastin ehkä jo liikaa juonesta mutta toivottavasti en aivan liian paljon liikaa. Kunnia on kertomus niistä tuplastandarteista naisten ja miesten välillä Islamilaisessa kulttuurissa. Kunnia on miesten ominaisuus, jota on varjeltava millä hinnalla hyvänsä. Naisen paikka on kotona, ja on tärkeää, että nainen ei aiheta häpeää suvulleen, ja sen miespuolisille jäsenille. Ennen kaikkea Kunnia kertoo kuitenkin rakkaudesta, ja perhesiteistä, jotka kestävät vaikka välimatka olisi pitkä. Se on myös kertomus siitä, miten pienestä tapahtumista ja valinnoista voi muodostua jotain hyvin epätoivottavaa. Samalla se on kuitenkin myös kertomus anteeksiannosta. 

Kirja vei mukanaan heti. Elif Shafak on tarinankertojana ilmiömäinen. Sanoin kuvaamatonkin melkein. Tätä jos mitä voisi kutsua kunnon lukuromaaniksi. Ja niihin, jos mihin, olen heikkona. Jonkin suvun tarina monen polven ja kertojaäänen kertomana on usein parasta, mitä kenenkään kirjailijan kynästä voi lähteä. Kunnia oli todellakin yksi tämänkaltaisista teoksista. Se antoi miettimsien aihetta niin monesta suunnasta. Tasa-arvo, anteeksianto, pienten ja suurten valintojen vaikutus elämänkulkuun, ja moni muu teema tuli kirjassa hienolla tavalla esille. Olen sitäpaitsi heikkona kaikkii Lähi-Idän maailmasta kertoviin kirjoihin, sekä Islamin kulttuuriin. Tai voisin jopa laajentaa sen niin, että mitkä tahansa eri kulttuurista, kuin omastani kertovat kirjat ovat lähellä sydäntäni. Kuten naisten oikeudetkin. Mahtava kirja, jota toivottavasti tulen muistelemaan vielä pitkään.

Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa




Delirium - rakkaus on harhaa, on ensikosketukseni niin Lauren Oliverin kirjoihin, kuin ylipäätänsä dystopiakirjallisuuteen. Molemmat aiemmin mainitut onnistuivat kirjan myötä herättämään mielenkiintoni. Lainasin tämänkin kirjastosta niin kuin useimmat kirjat, joita luen. Varauksen takaa toki, sillä kirja taitaa olla suositun kirjallisuuden listalla.

Delirium kertoo maailmasta, jossa rakkaus on määritelty erittäin vaaralliseksi sairaudeksi. Jokainen kansalainen parannetaan tästä vaivasta leikkauksella heti, kun he ovat täyttäneet 18-vuotta. Avioliitot ovat enemmän tai vähemmän järjestettyjä. Kun parannuksen aika lähenee, jokainen saa listan , joka koostuu muutamasta vaihtoehdosta puolisoksi, ja voivat valitan puolisonsa siitä. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja Lena on muutamaa kuukautta vaille 18, ja odottaa parannustaan malttamattomana. Rakkaus on vienyt häneltä äidin, ja melkein siskonkin, joten hän toivoo että pääsisi parannukseen mahdollisimman nopeasti, ettei hän kokisi samaa kohtaloa. Sitten hän kuitenkin tapaa Alexin, ja rakastuu. Ja sen mitä siitä seuraa, saatte lukea kukin itse.

Kirjojen maaima sijoittuu tulevaisuuden Yhdysvaltoihin, ja näyttää olevan hyvinkin Isoveli-valvoo tyylinen. Musiikki ja kirjat ovat sensuurin alla, ja vain pieni osa on soveliasta, ja lainmukaista. Esimerkiksi Romeo&Julia on sallittujen kirjojejn listalla, koska sen katsotaan olevan varoittava esimerkki rakkauden vaaroista. Ihmiset tuntuvat olevan enimmäkseen vain onnellisia tilanteestaan. Tietenkin kuten kaikissa tämänkaltaisissa tarinoissa, on olemassa myös vastarintaliike. Ja tässä tapauksessa myös Invalideiksi sanotut ihmiset, joita ei ole parannettu. He asuvat kuulupuheiden mukaan korvessa ,mutta vallassa olevat eivät tunnusta heidän olemassaoloaan.

Kirja oli hyvin mielenkiintoinen, ja mukaansatempaava. Sitä ei malttanut laskea käsistään. Tarinan juoni vei mukanaan miltei heti. Kirjoitustyyli oli mielestäni hyvin yksinkertainen mutta toimiva tarinan kannalta, vaikka ei sydäntäni vienytkään. Asetelma, jossa rakkaus on kielteinen asia, josta haluttiin päästä eroon oli jollain tavalla karmea. Karmeinta se oli siinä, miten suurin osa ihmisistä ei pitänyt tätä mitenkään kauheana asiana, vaan kaikki olivat tyytyväisiä asiantilaan.

 Päähenkilö Lena kehittyi ja muuttui hahmona hurjan paljon kirjan aikana, mikä paikoitellen tuntui hieman epäuskottavalta. Aivopesua koko ikänsä saaneena olisi luullut, että muutos toiseen suuntaa olisi ollut vielä vaikeampaa, ja hitaampaa. Tietenkin muutos hahmossa oli vain hyvä asia, mutta eteni kuitenkin hurjan nopeasti.

Lopetus oli yllättävä, ja koska kirja aloittaa kirjasarjan, niin tarina jäi myös avoimeksi. Pari yllätystä tuli jo jonkun verran ennen lopullista kirjan päätöstä. Kirja oli mielestäni melko hyvä, ja odottelen innolla pääseväni jossain vaiheessa toisen osan kimppuun. Lisäksi kirja herätti pienen dystopia-innostuksen, ja lukuhaavelistallani on useita lajin yksilöitä kirjattuna ylös ;)

maanantai 10. helmikuuta 2014

Sara Gruen: Vettä elefanteille



Vettä elefanteille on yksi kauniimpia ja toiveikkaampia tarinoit, joita olen koskaan luekenut. Se kertoo Jacob nimsiestä vanhasta miehestä, jonka sukulaiset ovat laittaneet vanhainkotiin. Eräänä päivänä sirkus ilmestyy palvelukodin lähelle. Pian sen jälkeen sinne saapuu uusi asukas, joka väittää kantaneensa aikoinaan vettä elefanteille sirkuksessa. Jacob vihastuu, ja tietää että miehen väittämä ei voi olla totta. Kuitenkin tämän väitteen laukaisemana Jacob alkaa muistella omaa nuoruuttaan 1930-luvulla, kun hän kulki sirkuksen mukana, eläinlääkärinä.

Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa. Vanhan Jacobin, ja nuoren Jacobin. Tarina vie lukijan mukaansa 1930-luvun junasirkuksen hierarkiseen maailmaan, johon Jacob päätyy olosuhteiden pakosta. Siellä hän rakastuu Marleenaan, kauniiseen akrobaattiin, joka esiintyy hevosten kanssa. Ongelmana vain on se, että Marlena on naimississa äkkipikaisen, ja ailahtelevan eläintenkesyttäjä Augustin kanssa. Ratkaiseva käänne tapahtuu, kun sirkukseen tulee norsu, Rose, jonka saamisessa esiintymään on ongelmia. Yhdessä Marlenan ja Augustin kanssa Jacob yrittää opettaa norsua, ja kiintyy tähän. Avain Rosien kouluttamiseen löytyy Jacobin toimesta. Tunteen Marleenaa kohtaan syvenevät, ja esteenä on vain August arvaamattomine luontoineen. 

Samaan aikaan lukija pääse palaamaan jälleen vanhan Jacobin elämään vanhainkodissa, jossa tämä suree vanhuuttaan, ja palaa yhä enemmän ja enemmän muistelemaan nuoruuttaan. Mielestäni molemmat, sekä kehyskertomus jossa Jacob muistelee vanhana nuoruuttaan, ja itse tarina nuoruudesta sirkuksessa, ovat kiehtovia ja elämänmakuisia. Samalla kirja tarjoaa tietoja junasirkusten elämästä. 

Sanoisin melkein, että rakkaustarina Marlenan ja Jacobin välillä jää mielestäni muiden asioiden varjoon. Itse pidin kaikkein kiehtovimpina sirkuksen kuvailua, sekä tietenkin Rosie-norsua sekä muihin eläimiin liittyviä tarinan osioita. Lisäksi nuoren Jacobin ystävyys pariin henkilöahmoon sirkuksessa on niin ihanaa luettavaa, että Marlenan hahmo jää minulle toissijaiseksi. Vaikka rakkaustarinakin on ihan kaunis, niin lukiessani keskityin mieluummin kaikkeen muuhun. 

Vanha Jacob palvelutalossa on myös melkoisen mielenkiintoinen hahmo. Näissä kirjan osioissa, joissa vanhus-Jacobia kuvataan, pureudutaan selkeästi vanhuuteen, ja sen tuomiin vaikeuksiin. Vanha Jacob tuntee itsensä taakaksi sukulaisilleen, ja tuntee olevansa liian rajoitettu vanhainkodissa. Pikkuhiljaa tarinan aikana hän alkaa kapinoida. 

Kirjan loppu on yllättävä sekä nuoren, että vanhan Jacobin suhteen. Pidin etenkin vanhan Jacobin tarinan loppua erityisen ihanana ja toiveikkaana. Se oli sanalla sanoen mahtava. ;) 

Vettä elefanteille on yhtä aikaa tarina rakkaudesta, ystävyydestä ja vanhenemisesta. Samalla se sijoittuu ihanaan sirkusmiljööseen, joka vetää lukijan mielenkiinnon mukanaan. Kaikkein parasta kirjassa on kuitenkin mielestäni Jacobin suhtautuminen eläimiin. Eläimistä välittäminen on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen suuri teema on vapaus, kuinka ihmisen on saatava olla vapaa tekemään omat ratkaisunsa, oli hän sitten vanha tai nuori.

Suosittelen kirjaa kaikille sirkuksesta kiinnostuneille. Ja etenkin niille, jotka kaipaavat kirjaa, joka jättäisi hyvän maun suuhun. :)

perjantai 7. helmikuuta 2014

Sylvia Plaith: Lasikellon alla



Lasikellon alla kertoo Estheristä, 19-vuotiaasta nuoresta naisesta, 1960-luvun amerikassan. Tarina alkaa New Yorkista, missä Esther viettää kuukauden voitettuaan kilpailun. Hän pääsee lehden toimitukseen töihin, ja tuntuu aluksi nauttivan. Vähän kerrassaan Esther alkaa kuitenkin tuntemaan ahdistusta, ja vierautta. Palatessaan kotiin hän masentuu. Lukemisesta, kirjoittamisesta ja jopa nukkumisesta ja syömisestä tulee ylitsepääsemättömän vaikeaa. Esther yrittää itsemurhaa, ja päätyy sairaalakierteeseen.

Lasikellon alla on ilmeisesti melko pitkälle Sylvia Plaithin omiin kokemuksiin perustuva, ja ainot kaunokirjallinen romaani, jonka hän on kirjoittanut. Sylvia Plaith oli pulitzer-palkittu runoilija, joka päätyi lopulta tekemään itsemurhan. 

Kirjasta todella huomasi, että sen on kirjoittanut ihminen, joka on oikeasti ollut syvästi masentunut. Plaith kuvaa omia päähenkilö Estherin ahdistavia ajatuksia ja tuntemuksia erittäin tarkkasilmäisesti. Varoituksen sana kuitenkin on paikallaan niille, jotka aikovat kirjan lukea. Itselleni kirja aiheutti ahdistusta. Ei mitään luultavasti oikean masennuksen tapaistakaan, koska en voi tietää miltä sellainen tuntuu. Mutta melkein koko loppupäiväksi tarttui sellainen semimasentunut olo. Tästä huolimatta en kuitenkaan kadu kirjan lukemista, sillä se oli hyvin mielenkiintoinen, ja auttoi ymmärtämään hieman paremmin sitä, millaista masennus voi pahimmillaan olla.

ps. kirja kuului Roryn lukulistaan

torstai 6. helmikuuta 2014

Mitä kirjahyllyni mun kertovi


Sain tämän mukavan haasteen Irenen blogista. Kiitosta vain, olinkin halunnut päästä tähän haasteeseen vastaamaan. Tosin tuli kyllä useammassakin kohdassa mieleen se vanha sanonta, että kannattaa varoa mitä toivoo... :D  Haasteen tarkoituksena on siis vastata seuraaviin kysymyksiin omasta kirjahyllystä löytyvin kirjan nimin. Itse jouduin fuskaamaan yhdessä kohdassa hieman. Luultavasti oman kirjavaraston vähäisyydestä kärsivät voivat käyttää esimerkiksi kirjastosta lainaamian kirjoja. En tiedä..

Nyt kuitenkin itse niihin kysymyksiin.


1. Oletko mies vai nainen?

Naisen muotokuva (...tai ainakin jotain sinne päin.)

2. Kuvaile itseäsi?

Kirjastokissa (Miiiiauuuuu ;))

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?

Keskeneräisten tarujen kirja (Hell Yeah!)


4. Kuinka voit?


Akilleen kantapäästä Zeuksen salamaan (jotenkin runollinen kertomus olotilastani)



5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?


Sanctuary (turvassa pahalta maailmalta...ja gradusta puhujilta)

6. Mihin haluaisit matkustaa?

Hotelli Firenzessä (taidehistoriaa..<3 p="">



7. Kuvaile parasta ystävääsi?


12.000 syytä olla onnellinen (koskee kaikkia hyviä ystäviäni..aiheuttava tämän ilmiön siis. Ei heitä sentään noin paljoa ole :P)

8. Mikä on lempivärisi?

Sininen daalia (ok, nyt vähän huijasin..miulla on hyllyssäni vain samaan kirjasarjaan kuuluva kirja Musta ruusu, mutta koska musta ei ole lempivärini niin...)

9. Millainen sää on nyt?

Tähtisumua

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika

Yön äänet  (nuff´ said)


11. Jos elämästäsi tehtäsiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?

Kaikenkarvaiset ystäväni (tiedätte mistä puhun..tai sitten ette :D)

12. Millainen on parisuhteesi?

Oikeenlaista kemiaa (and you know it ;))


13. Mitä pelkäät?

Noitavainot Euroopassa (Danger, Danger!)


14. Päivän mietelause?

Rutto&Rukous (koska pitää kirjoittaa gradua...ja tarvitaan kovemmat otteet.)

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?

Nauru - paras lääke  (Genau!)

16. Miten haluaisit kuolla?


Dead until dark  (boohuu)



En tiedä onko tässä tiettyä määrää, että montako tulisi haastaa. En keksi nyt tähän hätään ketään muuta kellä olisi tämä haaste ollut kiertämäti kuin Saraseeenin, joten haastan sinut erityisesti! ;) Muuten haasteen saa ottaa ken haluaa, ja ei ole sitä vielä tehnyt.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Tammikuun luetut

En päässyt aivan siihen viiteen kirjaan, mitä ajattelin tänä vuonna aina per kuukausi. Sain luettua yhteensä vain 3/5 kirjaa. Ne olivat kyllä hyviä kirjoja. Ja paksujakin. Helmikuun aikana pääsen toivottavasti viiden kirja tavoitteeseeni. Ei tämä tammikuukaan ollut huonompi alku. 

Mennäänpäs nyt kuitenkin asiaan. Eli tässä ne kolme kirjaa, jotka luin...

Ian McEwan: Sovitus
Anna Godbersen: Jazztyttö peilaa
Erin Morgenster: Yösirkus






Näistä kolmesta kirjasta ehdoton lempparini oli yösirkus. Se oli kaikkea, mitä odotinkin. Yksikään kirja ei kuitenkaan ollut pettymys, joten siinä mielessä takana on hyvä lukukuukausi.