Perjantaina iski hirveä himo lähteä kirjastoon, vaikka kotonakin oli pari kesken olevaa kirjaa. Halusin kuitenkin joitain erillaista kuin fantasiaa tähän väliin, joten selailin netin ihmeellistä maailmaa ja löysin elämänkertakirjallisuuden ahmimiseen tarkoitettuja teoksia, joita sitten yritin kirjastossa etsiä. Löysin kaksi saman naisen kirjoittamaa kirjaa, ja luin ensimmäisen, eli tämän Näkymättömät Kalterit: Elämä kahden kulttuurin välissä.
Kirjan on kirjoittanut Hameeda Lakho, ja se kertoo tarinan hänen elämästään. Todellisesta elmästä. Hameeda muutti perheineen Pakistanista Hollantiin, jonne perheen isä oli muuttanut jo aiemmin. Hollantiin saapuessaan Hameed ja hänen äitnsä, sekä kolme siskoaan vietiin yhdessä isän kanssa heille varta vasten kalustettuun asuntoon. Kaikki oli Pakistanilaisille muslimeille uutta aina vessasta länsimaisiin vaatteisiin. Pian alkoi kuitenkin painajainen, jolle ei näkynyt loppua. Tyttöjen isä oli löytänyt Hollannista uuden naisen, jonka luokse hän vei tyttöjä. Tyttöjen oikeaa äitiä hän pahoinpiteli, ja lähetti lopulta Pakistaniin nuorimman lapsen kanssa. Kolme vanhinta tytärtä jäivät asumaan isän, ja hänen uuden vaimonsa luo. Tytöille kerrottii äidin kuolleen.
Tyttöjen elämä Hollannissa oli henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn kyllästämää, joita heidä isänsä ja äitipuolensa harrastivat. Länsimaalaistumiseen pakotettiin, eikä isäkää enää Islamin sääntöjen mukaan elänyt. Lapsia pahoinpideltiin, ja Hameeda joutui myös muun muassa syömään ruokapöydässä omaa oksennustaan. Lopulta hän karkasi kotoa. Selvisi myös ettei tyttöjen äiti ollutkaan kuollut.
Kirja oli koskettava, ja pysäyttävä. Se kertoin peitellyn tarinan siitä miten suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vain, pitkäänkin, ilman että joku huomaa. Kirjassa oli maahamuuttajaperhe mutta Haamedan kokemuksista mutta kirjassa puhuttiin myös että tuollaisia asioita tapahtuu muissakin perheissä. Kirjan tarina oli ennenkaikkea selviytymistarina tyrannimaisen isän ja tämän vaimon aiheuttamasta häpeästä ja tuskasta. Kertoi karun tarinan, jossa kuitenkin oli parempi loppu kuin useissa. En oikein taas osaa pukea lukukokemustani sanoiksi. Mietin edelleenkin kuinka kauheaa on että tämmöisiä asioita oikeasti tapahtuu. Mikä oikeuttaa ihmisiä heidän omissa mielissään pahoinpitelemään ja nöyryyttämään lapsiaan?
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka elämnkertakirjallisuutta tykkäävät lukea. Tarinan kantavana voimana on onneksi selviytyminen. Parasta on se, että joku on esimerkillään ja tarinallaan voinut auttaa muita,jotka ovat joutuneet samaa keskenään. Meille suojelluille ja hyvän lapsuuden kokeineilla se on silmien avaaja siitä, miten pahoja asioita voi tapahtua suljettujen ovien takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti